Posts in the Sorvin ääreltä – asiantuntijoiden juttuja category

Seminaareissa ja hanketyössä erilainen työpajatyöskentely tulee tutuksi. Työpajat ovat hieno mahdollisuus toisaalta kertoa valmisteilla olevista asioista ja toisaalta saada uusia näkökulmia keskustelevalta ja asiantuntevalta yleisöltä. Yhteinen ongelma kaikessa työpajatyöskentelyssä on yleensä se, että aikaa on aivan liian vähän. Keskustelu on yleensä vasta pääsemässä vauhtiin, kun sessio on jo lopetettava.  

Erityisen äärellä -seminaarissa 13.3.2019 Tampereen ammattikorkeakoulussa pääsimme kertomaan OHO!-hankkeessa valmisteilla olevasta saavutettavuuskriteeristöstä ja pohdimme sen yhteyttä pedagogiseen kehittämiseen ja kehittymiseen.  Oli erityisen antoisaa päästä keskustelemaan myös muilla kouluasteilla toimivien henkilöiden kanssa. Erityiseen tukeen ja pedagogiikkaan liittyvät haasteet ovat yhteisiä kaikessa koulutuksessa, niiden esiintymistiheys ja –muoto vain hieman vaihtelevat koulutuksen kohderyhmän mukaan.  

Kun keskustelemaan pääsee iso joukko erityisen tuen parissa työskenteleviä henkilöitä, on kaikilla lähtökohtaisesti halu auttaa ja tukea opiskelijaa. Todennäköisesti kaikilla on myös kokemuksia siitä, että sellaisiakin tapauksia löytyy, joissa minkäänlainen tuen määrä ei tunnu riittävän. Opiskelua ei voida ylläpitää keinotekoisesti eikä tehtäviä voida tehdä kenenkään puolesta. Missä menee raja? Kysymykseen on mahdotonta löytää yksiselitteistä vastausta.  

On pakko todeta, että osa opiskelijoista ei kiinnity opintoihinsa edes tuettuna. Ajoissa oleminen, jopa paikalle ilmestyminen voi olla joillekin hyvinkin haasteellista etenkin nykyään, kun opetusta ja oppimista ei välttämättä sidota enää entiseen tapaan selvästi tiettyyn paikkaan tai aikaan. Erityisesti verkossa tapahtuva itsenäinen opiskelu voi olla hankalaa esimerkiksi oppimisvaikeuksista kärsivälle opiskelijalle, jolla voi olla puutteita ajanhallinnassa, itsesäätelyssä ja toiminnanohjauksessa. Toisaalta opintojen verkkovälitteisyys saattaa mahdollistaa lähiopetusta paremmin ajasta ja paikasta riippumattoman opiskelun.  

Työssä oppimisen lisääntyminen asettaa suuria haasteita ei vain koulutuksen järjestäjälle, vaan myös yksittäisille työpaikoille, sillä vain hyvällä eri toimijoiden välisellä yhteistyöllä tuen tarpeessa oleva opiskelija saavuttaa kulloinkin asetetut oppimistavoitteet. Vaaditaan lisää rohkeutta ja oikeanlaista asennetta tehdä joustaviakin opetusjärjestelyitä, jotta opiskelija saadaan ohjattua urapolulle ja työllistymään. 

 

Yksilöllisyys vai yhteisöllisyys edellä? 

Yksilön tuen tarpeet tulevat ehkä helpommin huomioiduiksi kuin kokonaisen ryhmän. Kiinnitetäänkö kuitenkaan opiskelun yhteisöllisyyteen riittävästi huomiota? Miten sovitetaan yhteen yksilöllisyys ja yhteisöllisyys? Ryhmäyttäminen ja opettajan taito herättää kiinnostus opiskelua sekä opiskeltavaa aihetta kohtaan lisää selvästi kaikkien opiskelumotivaatiota, mikäli ryhmä toimii keskenäänkin hyvin. Yhteisöllisyyttä tarvitaan myös verkkotyöskentelyssä, vaikka kaikki opiskelijat eivät olekaan fyysisesti samassa tilassa.  

Samaan aikaan, kun yhteisöllistä opiskelua korostetaan, on pystyttävä tarjoamaan myös entistä yksilöllisempiä opintopolkuja. Lähtökohtana tulee olla opiskelijan kohtaaminen, kuuleminen ja näkeminen, moninaisuuden huomiointi. Mutta onko meillä opettajilla aina rohkeutta ja asennetta tehdä riittävästi joustavia opetusjärjestelyitä? Opiskelijoiden motivointi ja opettajan taito herättävät yleensä kiinnostusta ja voimaantumista kaikissa opiskelijoissa, myös niissä ei-motivoituneessa yksilössä, joiden osallisuutta saadaan lisättyä. 

 

Saavutettavuuden utopia 

OHO!-hankkeessa saavutettavuutta käytetään käsitteen laajimmassa mahdollisessa merkityksessä. Eli miten hyvin korkeakoulun tilat, sähköiset järjestelmät, oppimisympäristöt, opetusmenetelmät ja asenneilmapiiri mahdollistavat henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan erilaisten sekä erilaisissa elämäntilanteissa elävien opiskelijoiden osallisuuden ja yhdenvertaisuuden? Saavutettavuuskriteeristö on puolestaan itsearvioinnin väline, jolla näiden asioiden toteutumista seurataan. 

Saavutettavuuskriteeristö kiinnostaa ajatuksena muitakin kuin korkeakouluopiskelijoita. On hyödyllistä pohtia ja arvioida oman opetuksensa ja koulutusyksikkönsä saavutettavuutta kouluasteesta riippumatta. Arviointi, palaute, konkreettiset kehittämisehdotukset ja jatkuva seuranta takaavat sen, että asioilla on mahdollisuus kehittyä. 

Haasteellista saavutettavuus on aina. Täysin saavutettavaa koulutusta voidaan pitää jopa utopistisena haavekuvana, joka ei ehkä tule koskaan toteutumaan – valitettavasti. Koulutusjärjestelmä ei aina salli saavutettavuutta. Opetussuunnitelmat ja oppimistavoitteet eivät välttämättä kaikissa tilanteissa puhu “kaikkien koulun” kieltä. 

Työpajakeskustelusta voimaantuneena on hyvä jatkaa taas työskentelyä saavutettavuusasioiden parissa. 

 

Teksti: Sari Hanska ja Heli Antila, TAMK, OHO!-hanke 

Teksti ja kuvat:

  • Eveliina Asikainen, lehtori, TAMK
  • Merja Hanhimäki, lehtori, TAMK
  • Marita Hiipakka, päätoiminen tuntiopettaja, TAMK
  • Eija Lähteenmäki, lehtori, TAMK
  • Mika Nieminen, koulutuspäällikkö, TAMK
  • Taru Owston, lehtori, TAMK

___________________________________

Kiertotalous on merkittävä osa kestävää kehitystä. Kestävä kehitys on huomioitu mm. Tampereen korkeakouluyhteisön yhteisissä osaamistavoitteissa (2018), joten kaikkien alojen ja tutkinto-ohjelmien tulisi sisällyttää kestävä kehitys opetussuunnitelmiinsa. Osana TAMK-konferenssia järjestetyn Kiertotalous näkyväksi TAMKin opetussuunnitelmiin -työpajan tavoitteena oli tuottaa osallistujille mahdollisuus vaihtaa ajatuksia, käytänteitä ja ideoita siitä, mitä kaikkea kiertotalous on, miten kiertotalous-teema näyttäytyy tällä hetkellä eri tutkinto-ohjelmissa ja miten se voitaisiin jatkossa huomioida niin opetussuunnitelmissa, oppimisessa kuin yritysyhteistyössä.

Työpaja käynnistyi Ellen MacArthurin tarinalla: Maailman ympäri yksin purjehtinut nainen huomasi purjeveneen asettavan rajat sille, paljonko erilaisia hyödykkeitä saa mukaan ja voi käyttää, ja rinnasti purjeveneessä vallitsevat realiteetit maapallon resurssien rajallisuuteen. Ihmiskunnalla on tietyt luonnonvarat, joiden on riitettävä meille ja tuleville polville. Oivalluksen seurauksena syntyi Ellen MacArthur Foundation, jonka tehtävänä on vauhdittaa siirtymistä kiertotalouteen.

Tarinan jälkeen kiertotalousajatteluun orientoituminen eteni ryhmissä. Ryhmät saivat tutkiskeltavikseen monenlaisia tuotteita biohajoavasta kosmetiikkapakkauksesta hammastahnaan, vaippaan ja neule puseroon. Keskustelua käytiin tuotteiden raaka-aineista, valmistuksesta, käytöstä ja elinkaaren loppuvaiheesta. Keskustelun aikana ryhmät kirjasivat liimalapuille kysymyksiä, ajatuksia tai oivalluksia, joita keskustelu herätti.

Aiheen käsittely jatkui Environmental Engineering -tutkinto-ohjelman koulutuspäällikkö Mika Niemisen yhteenvedolla, joka syntyi ryhmien kirjaamien lappujen pohjalta. Suurin osa lappuihin kirjatuista kysymyksistä tai ajatuksista liittyi siihen, mihin tavarat päätyvät tai mitä niille tapahtuu. Jätteen syntyminen herätti huolta. Niemisen mukaan jäte on pelkkä keksitty sana. Jätettä ei ole olemassa kuin abstraktina käsitteenä, ja kiertotaloudessa siitä voidaan luopua. Nieminen avasi kaskadi (cascade) -periaatetta, jonka mukaan raaka-aine, esim. puu, hyödynnetään ensin korkean jalostusasteen tuotteiksi, joita voidaan uusiokäyttää ja kierrättää. Vielä – ja vasta – aivan viimeisessä vaiheessa puu hyödynnetään energiaksi.

Lapuista nousi myös turhakkeen käsite. Jo Ellen MacArthur pohti purjehtiessaan, mitä ihminen todella tarvitsee. Tarvitsemme lopulta melko vähän. Niemisen mukaan turhakkeiden kohdalla kyse on usein viitsimisestä eli siitä, että haluamme jättää tekemättä jotain, minkä keho voisi tehdä. Nieminen toteaa huipputeknologian olevan monissa tapauksissa tarpeetonta. Pajassa kuultiin esimerkki siitä, kuinka Guatemalassa (Maya Pedal) on rakennettu vanhoista polkupyöristä maissinperkauslaitteita. Kiertotalous on aivojen käyttöä ja asioiden miettimistä uudella tavalla. Kun ei ole resursseja, on pakko vaivata päätä ja keksiä uusia ratkaisuja.

Niemisen puheenvuoron jälkeen päästiin pajan varsinaiseen tavoitteeseen eli summattiin vielä yhdessä, miten kiertotalous näyttäytyy ja voisi näyttäytyä eri tutkinto-ohjelmien opetuksessa.  Sosiaali- ja terveysalan osalta todettiin, että hankinnat ovat merkittävässä roolissa siinä, missä määrin jätettä syntyy.

Restonomien koulutuksessa kiertotalous on huomioitu mm. korostamalla viestinnän merkitystä: on tärkeää, että alan toimijoille jaetaan tietoa siitä, miten jäte minimoidaan ja mihin sen tulisi päätyä. Kulttuurialan nähtiin olevan merkittävässä välittäjän roolissa ja kiihdyttävän ajattelun muutosta, kun kiertotalouden oivallukset saatetaan eri kanavien kautta erilaisten vastaanottajien tietoon. Biotuotetekniikan koulutuksessa prosessit ovat kiertotalouden periaatteen mukaisia: tavoitteena on aina jätteen määrän saaminen mahdollisimman lähelle nollaa.

TAMK on mukana mm. #kiertotalous ja Kiertotaloutta ammattikorkeakouluihin -hankkeissa, jotka edistävät kiertotalouteen tähtäävän laadukkaan opetuksen suunnittelua ja pilotointia. Samalla pyritään tuottamaan opettajille teemaan liittyvää tarpeellista ymmärrystä ja osaamista. Osaamisen ja ymmärryksen laajentamisen tarve on aivan kaikkia opettajia koskeva, sillä olennaista on, että kiertotalousnäkökulma saataisiin integroitua amk-opintoihin monialaisesti. Vain monialaisesti asioihin paneutumalla ympäristön muutokseen ja luonnonvarojen riittävyyteen voidaan vaikuttaa.

Valtakunnallisen Taitotuunaajat ESR –hankkeen (2017 – 2019) ja Erilaisten oppijoiden liiton Oppimisen olohuone –työpajan järjestivät TAMKissa 15.1.2019 projektipäällikkö Heli Turja, ohjaavan opettajan Pasi Sarsama sekä nuorisosihteeri Mimosa Lindström. TAMKista työpajaan osallistui kaikkiaan kolmetoista opetus- ja ohjaushenkilöstöön sekä opiskelijakunta Tamkoon kuuluvaa.

Kuva: pixabay

 

 

Oppimisen olohuone on Taitotuunaajien kehittämä toimintamalli, jonka tavoitteena on tarjota maksutonta, räätälöityä matalan kynnyksen ohjausta noin 17 – 60 –vuotiaille oppimisvaikeuksisille aikuisille, jotka haluavat parantaa heikkoja lukemisen, kirjoittamisen, matematiikan tai digiosaamisen perustaitoja. Osa oppijoista on ns. nivelvaiheessa harkitsemassa uudelleenkouluttautumista, kun taas osa jo opiskelee, mutta kokee tarvitsevansa lisäohjausta esimerkiksi kirjoittamisessa tai ajanhallinnassa. Uupumus, välttelykäyttäytyminen, huono minäkäsitys, itseohjautuvuuden puute, tarkkaavaisuuden ylläpito, epävarmuuden sieto ja erilaiset aiempaan oppimiseen tai opiskeluun liittyvät stigmat hankaloittavat monen aikuisen oppimista heikkojen perustaitojen lisäksi.

Saimme työpajassa tutustua Oppimisen olohuoneessa käytössä oleviin erilaisiin oppimisen menetelmiin ja tukivälineisiin, joilla opiskelijan oppimista voi ohjata niin itsenäisessä opiskelussa kuin ryhmätilanteissakin. Esittelyssä oli useita lukemisen ja kirjoittamisen mekaanisia tukivälineitä sekä oppimista ja opiskelua helpottavia digitaalisia sovelluksia, jotka tarjoavat monipuolisen tavan oppia mm. vieraita kieliä, kirjoittamista, lukemista, hahmottamista ja matemaattisia taitoja.

Taitojen oppimisen ohella Oppimisen olohuoneessa tuetaan aikuisoppijan itsetuntoa ja luottamusta omiin kykyihin sekä tarjotaan myönteisiä oppimiskokemuksia kokemusosaajan avustuksella. Nämä myönteiset kokemukset oppimisesta sekä omien vahvuuksien ja osaamisen tunnistaminen auttavat pärjäämään niin arjessa, opinnoissa kuin työelämässäkin. Jo pelkästään itselle sopivien oppimismenetelmien ja -välineiden löytäminen kantaa usein pitkälle.

 

Kuva: Pixabay

TAMKissa järjestetyssä tilaisuudessa kuulimme myös kiinnostavan kokemusosaajan puheenvuoron, kun lukilähettiläs ja sosionomiopiskelija Silva Mölsä (SAMK) kertoi omia kokemuksiaan siitä, minkälaista on opiskella erilaisena oppijana ammattikorkeakoulussa. Terhi Raitanen toi omat terveisensä Pirkanmaan erilaiset oppijat PEO ry:stä ja esitteli yhdistyksen sekä Sampolan kirjaston tiloissa toimivan Lukitorin, josta saa kerran kuukaudessa lukitukea.

Juha Mustonen Väinö Paunu Oy:stä puolestaan esitteli, miten jo työelämässä olevien aikuisten oppimisvaikeuksiin on heidän organisaatiossaan alettu kiinnittää yhä enemmän huomiota valtakunnallisen OPPI-VA –hankkeen myötä. Työn muutoksista selviytymiseen, viestinnän kehittämiseen ja oppimisvaikeuksisten uusien työntekijöiden perehdyttämiseen on tarjottu mm. työtehtäviä tukevaa monikanavaista materiaalia (esim. liikkuva kuva, ääni, pdf) sekä oppimisen avuksi erilaisia hyötysovelluksia.

Perustaitojen osaamisen edistäminen lähtee aina puheeksi ottamisesta, oppimisvaikeuden tiedostamisesta ja hyväksynnästä. Kunkin Oppimisen olohuoneen asiakkaan kanssa käydään 1 – 1,5 tunnin keskustelu, minkä aikana selvitetään asiakkaan tarpeet ja tavoitteet. Käytännönläheisyyttä korostavassa ja uusia näkökulmia tarjoavassa ohjauksessa hyödynnetään pääasiallisesti yksilö-, mutta myös pienryhmämallia riippuen asiakkaan tavoitteesta.

Ensimmäinen Oppimisen olohuone avattiin Helsingin Kaisaniemeen keväällä 2017 ja vastaavia olohuoneita toimii tällä hetkellä ainakin Joensuussa ja Oulussa. Hankkeen yhteistyökumppanien verkosto on laaja: Amiedu (Helsinki), Ammattiopisto Luovi (Oulu), Keskuspuiston ammattiopisto (Etelä-Suomi), Kansalaisopistojen Liitto (valtakunnallinen), Kriminaalihuollon tukisäätiö (valtakunnallinen), Niilo Mäki Instituutti (Jyväskylä), Työttömien Valtakunnallinen Yhteistoimintajärjestö, Helsingin seudun erilaiset oppijat (HERO), Joensuun seudun erilaiset oppijat (JOSE), Keski-Suomen erilaiset oppijat, Lahden seudun erilaiset oppijat (Oppimistit), Pohjanmaan lukiyhdistys (LOSSI) ja Helsingin kaupungin Päihdehuollon jälkikuntoutusyksikkö. Hankkeen on määrä päättyä kuluvana vuotena, mutta toimivan konseptin soisi jatkuvan edelleen jossakin muodossa, sillä aikuisille on perinteisesti ollut oppimisen haasteisiin kovin vähän apua ja neuvontaa tarjolla. Kysyntää tällaiselle palvelulle varmasti riittää tulevaisuudessakin.

Kirjoittaja: Sari Hanska OHO! –hanke/TAMK

Kuva: https://pixabay.com

Uudistunutta ammatillista koulutusta on käsitelty paljon julkisuudessa. Hanketyöskentelyn kautta olen itsekin saanut mahdollisuuden tutustua sen sisältöön. En opeta ammatillisella puolella, joten arkista käytäntöä tunnen lähinnä kuulopuheiden perusteella.

Hieman epäselvää itselleni on myös se, kuinka suurista uudistuksista todella puhutaan. Keskustellessani ammatillisten opettajien kanssa olen ymmärtänyt, että ammatillisella puolella monet uudistuksessa määritellyt asiat ovat saattaneet joissain yksiköissä ja joillain opettajilla olla arkea jo pitkään.

Ammatillisen koulutuksen uutta lainsäädäntöä ja sanastoa lukiessani mietin monesti toivovani, että myös moni ammattikorkeakoulun opettaja tutustuisi niihin; benchmarkaisi ja miettisi miten hyvät käytännöt voitaisiin siirtää meille ammattikorkeakouluunkin.

Tässä tekstissäni tuon esille kolme käsitettä, joita jokainen opettaja mielestäni voisi pohtia vakavasti myös omassa työssään ammattikorkeakoulusektorilla.

Erityinen tuki = tuki ja siihen liittyvät erityiset opetus- ja opiskelujärjestelyt, jota annetaan opiskelijalle silloin, kun hän tarvitsee pitkäaikaista tai säännöllistä oppimisen ja opiskelun tukea oppimisvaikeuksien, vamman, sairauden tai muun syyn vuoksi.

Henkilökohtaistaminen = toiminta, jossa tunnistetaan ja tunnustetaan opiskelijan aiemmin hankkima osaaminen sekä suunnitellaan osaamisen hankkiminen ja osoittaminen sekä tarvittavat ohjaus- ja tukitoimet.

Näyttö = toiminta, jossa opiskelija osoittaa käytännön työtehtäviä tekemällä, miten hyvin hän on saavuttanut tutkinnon perusteissa määritellyn keskeisen ammattitaidon tai osaamisen.

(Opetus- ja kulttuuriministeriö 2017: Ammatillisen koulutuksen reformisanasto.)

 

Erityinen tuki

Ammatillisessa koulutuksessa puhutaan ja käytetään erityistä tukea paljon. Aivan vieras asia ei ole ammattikorkeakoulussakaan. Esimerkiksi TAMKin opinto-oppaassa kuvataan otsikon “esteetön opiskelu” alla kolme tukimuotoa: yleinen tuki, lisätuki ja tehostettu tuki.

Käytössämme on myös tukiseteli, jonka saatuaan opiskelija voi hakea lisätukea opintoihinsa. Erityisjärjestelyt voivat olla vaikkapa opintojen monipuolisia suoritustapoja, joustavia tenttikäytäntöjä ja lisäohjausta.

TAMK-konferenssin hanketemppuradalla OHO! (Opiskelukyvyn, hyvinvoinnin ja osallisuuden edistäminen korkeakouluissa) ja KOPE- korkeakoulupedagogiikkaa -hankkeet kyselivät viime vuonna muun muassa tukisetelin käytöstä. Pienessä gallupissa kävi ilmi, että osa opetushenkilöstöstä ei ollut sitä käyttänyt ja kaikki opettajat eivät edes tienneet sen olemassaolosta.

Erityiseen tukeen saattaa korkeakoulutasolla yhdistyä myös vanhakantainen käsitys siitä, että tukea tarvitsevia opiskelijoita ei edes olisi korkeakouluissa. Esimerkiksi OHO!-hankkeessa korkeakouluopettajille tehdyn kyselyn vastauksista käy selvästi ilmi, että tukea tarvitsevien määrä on lisääntynyt ja moninaistunut niin ammattikorkeakouluissa kuin yliopistoissakin.

Yksittäinen opettaja voi olla melko voimaton tukea tarvitsevan korkeakouluopiskelijan edessä. Hänellä ei ole erityisopettajan, sosiaalityöntekijän ja psykologin koulutusta, vaikka hän ajoittain tuntisikin niitä tarvitsevansa.

Yhdenvertaisuuslaki muistuttaa kohtelemaan opiskelijoita yhdenvertaisesti. Se ei kuitenkaan ole tasa-arvoa, että tukea tarvitsevia ei huomioida, vaan koko luokka tekee aina samat tehtävät samassa ajassa.

Henkilökohtaistaminen ja näyttö

Ammattikorkeakouluissa on käytössä AHOT-menetelmä eli opiskelija voi hakea hyväksilukua aiemmin hankitulla osaamisellaan. Korkeakoulusektorilla tämä on oikeasti vaikea paikka. Moni pohtii sitä, voiko toisen asteen tutkinnolla ja muutamalla vuodella työkokemusta oikeasti hankkia korkeakoulutasoista osaamista. Oman kokemukseni perusteella väittäisin, että osa opiskelijoista voi ja osa opiskelijoista ei voi.

Opettajan tehtävänä onkin näissä tapauksissa järjestää näyttö (tehtävä, tentti tai esitys), jolla opiskelija osoittaa osaamisensa. Tämän jälkeen mietitään, onko opiskelijan suoritettava vielä joitain osa-alueita opintojaksosta.

AHOT-tilanne on aina tapauskohtainen, joten en lähde antamaan ohjeita siitä, miten henkilökohtaistamiset ja näytöt tulisi toteuttaa. Haluan vain korostaa sitä, että ne ovat opiskelijan oikeus ja siksi ne tulisi toteuttaa.

Ammatillisen koulutuksen reformin myötä uskon meidän olevan korkeakouluissakin pian siinä tilanteessa, että AHOTit yleistyvät. Monet opiskelijoista suuntaavat korkeakouluopintoihin työelämästä ja heillä on taustallaan hyvin erilaista osaamista, osalla myös sellaista, jolla on oikeus saada ainakin osittaisia hyväksilukuja opintojaksoista.

Itse näen, että henkilökohtaistamista ja näyttöä voisimme hyödyntää tehokkaasti myös osana opetusta. Kun opiskelija tulee työelämästä myyntityön tehtävistä, hänellä on väistämättä tuoreempaa tietoa alan käytännöstä kuin opettajalla, joka teki käytännön työtä yli kymmenen vuotta sitten.

Entä jos näyttö olisikin tässä tilanteessa hyvin valmisteltu monipuolinen luento koko ryhmälle? Uskallan väittää, että opettajakin saattaisi oppia jotain uutta – käytännöstä. Ja samalla opintojakso saisi työelämävierailijan, joka toisi arvokkaita ajankohtaisia kuulumisia työelämästä.

Käytännön osaajalla teoriapuoli ei aina ole välttämättä kovin vahvoilla. Sen voisi toteen näyttää vaikkapa tekemällä teoreettisen esseen samasta teemasta. Mahdollisuuksia saman osaamisen suorittamiseen löytyy paljon. Mutta helppoa osaamisen tunnistaminen ja tunnustaminen ei aina opettajalle ole.

TAMKin opinto-oppaasta löytyy hyväksilukuun liittyvää käsitteistöä. Eli kyllä; se on sallittua myös korkeakouluissa.

Korvaaminen

opintoja korvataan muualla suoritetuilla, oppimistavoitteiltaan vastaavilla, samantasoisilla opinnoilla.

Sisällyttäminen

muualla suoritettujen opintojen liittäminen osaksi tutkintoa.

Tunnistaminen

eri tavoin hankitun osaamisen ymmärtäminen, jäsentäminen ja osoittaminen suhteessa tutkinnon osaamistavoitteisiin.

Tunnustaminen

virallisen hyväksynnän antaminen opiskelijan eri tavoin hankkimalle osaamiselle.

 

Teksti ja kuva: Heli Antila, lehtori TAMK, projektipäällikkö OHO!-hanke

Teksti ja kuvat: Harri Laaksonen, TAMKin konetekniikan lehtori

____________________________________________________

TAMKin Konetekniikan koulutuksessa on jo pitkät perinteet 3D-tulostuksen hyödyntämisessä tuotesuunnittelun ja -valmistuksen eri vaiheissa. Ensimmäinen teollinen 3D-tulostin (Stratasys Dimension Elite) hankittiin 10 vuotta sitten ja sitä ennenkin pikamallinnusta käytettiin prototyyppien valmistuksessa yhteistyöprojekteissa Hannover Fachhochschulen kanssa. Lisäksi luonnollisesti 3D-tulostusta on käytetty myös arkkitehtuurin, sähkötekniikan ja media-alan koulutuksissa.

TAMK on ollut mukana jo monessa 3D-tulostamista alueellisesti kehittävässä hankkeessa, esimerkiksi 3D-Invest-hankkeessa ja 3D-Boosti-hankkeessa. Lisäksi TAMKilla on menossa 3Dindesigner ja Kataja -hankkeet, ja myös Digikyvykkyys-hankkeessa on yhtenä osa-alueena 3D-tulostus.

3D-Invest ja 3D-Boosti -hankkeet käsittelivät 3D-tulostusekosysteemin perustamista Pirkanmaalle ja 3D-tulostuksen käyttöön ottamista yrityksissä. Tässä yhteydessä muun muassa hankittiin laajat 3D-tulostuslaitteistot pirkanmaalaisiin oppilaitoksiin: TAMKiin, TTY:lle, ja Saskyyn. Tulostusekosysteemiä on esitelty sivustolla www.3dpirkanmaa.fi.

TAMKin robottitulostimella tulostettu tuoli ja taideteosvalumuotti.

Hankkeissa on toteutettu yrityksille demoja 3D-tulostusta hyödyntäen. Tässä yhteydessä on havaittu, että yrityksiltä puuttuu 3D-tulostuksen täysipainoista hyödyntämistä tukevaa suunnitteluosaamista.

On todettu, että uutta osaamista täytyy hankkia nopeasti, jotta yritykset voisivat hyödyntää 3D-tulostusta omassa tuotekehityksessään ja tuotevalmistuksessaan sekä löytää uusia liiketoimintamahdollisuuksia.

3Dindesigner-hankkeen päätavoitteena onkin muodostaa yrityksien käyttöön suunnitteluekosysteemi, joka kasvattaa yritysten osaamista ja synnyttää yrityksille uusia innovaatioita ja kilpailukykyä (3D Pirkanmaa n.d.).

Kataja-hankkeessa kehitettiin TAMKissa ison tulostusalueen 3D-robottitulostinlaitteisto, joka perustui ABB:n teollisuusrobotin muuntamiseen 3D-tulostimeksi, joka tulostaa muun muassa biokomposiittia (UPM Formi n.d.). Tulostusalue on 2 x 1 x 1 m, ja tulostettuna on esimerkiksi huonekaluja, taideteoksia, valumuotteja (kuva 1) ja pienen kävelysillan (L = 1,8 m) rakenteet (kuva 2).

TAMKin robottitulostimella tulostettu kävelysilta Porin asuntomessuille 2018.

Digikyvykkyys-hankkeella pyritään vastaamaan mikro-, pien- ja pk-yritysten digiosaajapulaan.  Hankkeen päätavoitteena on valmentaa nopeasti ammattitaitoista työvoimaa 6Aika-kaupunkien alueilla toimivien yritysten havaittuun digiosaamisvajeeseen.

Hankkeessa yksilöidään 6Aika-kaupunkien yritysten digitalisaatioon liittyvät osaamis- ja työvoimatarpeet. Teknologioiden osalta hankkeen kumppanit (Oulun yliopisto, Oulun AMK, Tampereen ammattikorkeakoulu, Turun yliopisto ja Turun AMK) perehdyttävät 3D-tulostamiseen, robotiikkaan, digitaaliseen valmistukseen, digitaaliseen tuotekehitykseen, painettuun elektroniikkaan, terveysteknologiaan ja interaktiivisiin teknologioihin, joita ovat lisätty todellisuus ja virtuaalitodellisuus. (Digikyvykkyys-hanke vastaa… 2018.)

 

Lähteet:

3D Pirkanmaa. N.d. 3D-tulostuksen osaamiskeskittymä Pirkanmaalla. http://3dpirkanmaa.fi/

Digikyvykkyys-hanke vastaa pk-yritysten osaajapulaan. 2018. Turun yliopisto. http://www.utu.fi/fi/Ajankohtaista/Uutiset/Sivut/digikyvykkyys-hanke-vastaa-pk-yritysten-osaajapulaan.aspx

UPM Formi. N.d. New Grade for 3D Printing. www.upmformi.com

 

Lisää tietoa:

3D-Invest, 3D-Boosti ja 3D-Indesigner -hankkeet.

Kataja-hanke:

 

Digikyvykkyys 6Aika -hanke:
https://www.tampere.fi/6aika/digikyvykkyyden-paivitys-verkostotalousyhteiskunnassa.html

OHO! –hanke (Opiskelukyvyn, hyvinvoinnin ja osallisuuden edistäminen korkeakouluissa) on OKM:n kärkihanke ja se toteutetaan vuosina 2017 – 2019. TAMK on mukana hankkeen työpaketissa kolme eli esteettömyystiimissä nimeltä Opiskelijoiden moninaisuus ja henkilöstön osaamisen vahvistaminen.

OHO! –hankkeessa toteutettiin keväällä 2018 maamme korkeakouluopiskelijoille (n = 1011) suunnattu saavutettavuusasioita koskeva sähköinen kysely, jossa tiedusteltiin mm. opiskelijoiden kokemia omiin opintoihin liittyviä haasteita.

Korkeakouluopiskelijat kokevat yhdeksi merkittäväksi opintoja hankaloittavaksi tekijäksi oman terveydentilan, hyvinvoinnin ja opintojen yhteensovittamisen (n = 122). Erilaiset sairaudet ja muut oppimista hankaloittavat pulmat ovat lisääntyneet opiskelijoilla, mutta kyselyn vastauksien mukaan kaikkiin haasteisiin ei ole vielä korkeakouluissamme kyetty vastaamaan riittävän hyvin.

Ennakkoluulot, yksinäisyys sekä joustamattomuus

Kyselyyn vastanneiden mukaan suhtautuminen monenlaisiin opiskelijoihin on hyvin vaihtelevaa, ennakkoluulot henkilökunnan ja kanssaopiskelijoiden taholta, suvaitsemattomuus sekä ymmärtämätön kohtelu ovat monelle valitettavasti arkipäivää. Ystävien löytämisen vaikeus ja yksinäisyyden kokemukset sekä syrjivä ilmapiiri nousevat usein vastauksissa esiin.

”Henkilökunta suhtautuu ongelmaani vaihdellen. Olen kohdannut erittäin töykeää ja epäreilua käytöstä henkilökunnalta häiriöni asettamia vaatimuksia kohtaan. Kerran myös eräs opiskelija kommentoi asiaa tökerösti ja itsekkäistä lähtökohdista.”

Jotkut opiskelijat mieltävät oman sairauden, vamman tai muun erilaisuuden olevan merkittävä syy opiskelijayhteisön ulkopuolelle jäämiselle. Pitkät, jopa kuukausia kestävät kroonisesta sairaudesta johtuvat poissaolot lisäävät osaltaan ulkopuolisuuden tunnetta samoin kuin sosiaalisesta ahdistuksesta kärsivä opiskelija ei helposti kykene hakeutumaan muiden seuraan.

Opiskelijan henkilökohtaiset ominaisuudet, vamma tai sairaus eivät useinkaan oikeuta joustoihin. Vaatimus, että kaikki opiskelijat suoriutuvat opinnoistaan samassa nopeassa tempossa aiheuttaa monelle siihen kykenemättömälle jaksamattomuutta ja uupumusta. Esimerkiksi oppimis- tai keskittymisvaikeudesta kärsivän on vaikea pysyä mukana opetuksessa ja tiukoissa aikatauluissa. Eräs vastaaja ilmaisikin asian seuraavasti:

”Välistä tuntuu, että pitäisi olla niin sairas, ettei käytännössä pysty ollenkaan opiskelemaan, jotta voisi saada kuntoutusrahaa muita helpotuksia/tukea opiskeluun.”

Tukea ei osata tai kyetä hakemaan

Erityistarpeisiin ei ole välttämättä riittävästi tarjolla sopivia tukipalveluita ja henkilökohtaista ohjausta. Opiskelijan tarpeita ei aina täysin ymmärretä henkilökunnan taholta – jopa vähättelyä on esiintynyt. Osa opiskelijoista kertoo häpeävänsä tai pelkäävänsä sitä, että on muille vain vaivaksi, minkä takia he eivät ole lainkaan pyytäneet esimerkiksi erityisjärjestelyitä opintoihinsa. Yhteydenotto tukipalveluihin voi olla myös vaikeaa, mikäli opiskelijalla on erilaisia vuorovaikutusongelmia.

”Toisaalta, en ole edes tohtinut kysyä henkilökunnalta, jos olisin voinut suorittaa kurssin eri tavalla kuin on sovittu…vaikka henkilökunta on ollut ymmärtäväistä, tuntuu silti siltä, että olen aika yksin näiden vaikeuksieni kanssa, enkä uskalla pyytää erikoiskohtelua, sillä en tiedä, mitä oikein voisin pyytää.”

Tukipalveluista ja erityisjärjestelyistä tiedottamisessa on selviä puutteita, sillä kaikki opiskelijat eivät edes tiedä kenen puoleen kääntyä apua tarvitessaan. Yleisiä, selkeitä ja helposti löydettäviä ohjeita siitä, miten erityistä tukea ja ohjausta haetaan tai minkälaista se käytännössä on, peräänkuulutetaan monen vastaajan taholta. Ohjeistus voi lisäksi olla niin epäselvä, että opiskelija jättää koko asian sikseen. Jotkut myöntävätkin, etteivät ole osanneet hyödyntää kaikkia korkeakoulunsa tarjoamia tukipalveluita omiin opiskelupulmiinsa.

Kuva: Heli Antila

Lisääntyneet haasteet

Mielenterveyden haasteet ovat yleistyneet, joten yhdeksi suureksi puutteeksi koetaan nimenomaan mielenterveyspalveluiden heikko saatavuus. Opintopsykologeille on pitkät jonot eikä opiskelijaterveydenhuolto kykene vastaamaan suureen kysyntään kaikilla paikkakunnilla.

”Trots stöttande universitet har jag inte fått någon vettig hjälp från studenthälsan, fast jag försökt eller från studiepsykologen, dit jag aldrig fått tid pga. resursbrist.”

Ahdistuneille, jännittäville, oppimisvaikeuksisille ja aistiyliherkille opiskelijoille toivotaan mahdollisuutta omiin opiskeluryhmiin, joissa on tarjolla vertaistukea. Sosiaalisesta ahdistuksesta kärsivät kaipaavat myös vaihtoehtoisia opintojen suoritustapoja, koska ihmisten kohtaamiseen perustuvat tilanteet stressaavat heitä hyvin paljon (mm. esiintyminen, pienryhmätyöskentely).

”Ahdistuneisuuden takia koen välillä todella vaikeana ryhmätyötilanteet ja sen, että lähes kaikki opinnot on pakko kytkeä työelämään. Koen myös, että olen väliinputoaja sen takia, että minulla on mielenterveysongelmia.”

Huonosta sisäilmasta kärsivät eivät pahimmillaan kykene opiskelemaan oppilaitoksensa tiloissa, vaan joutuvat turvautumaan etäopintoihin, jos niitä on tarjoilla. Paniikkihäiriöinen ei aina pysty olemaan fyysisesti läsnä luennolla tai ryhmätyötilanteissa. Moni vältteleekin näitä itselle vaikeita opiskelutapoja tai -paikkoja, minkä vuoksi opinnot voivat pahimmillaan viivästyä.

Apuvälineitä tarvitsevat kertovat niiden saannin hankaluuden (mm. hakuprosessi) hidastaneen etenkin vammaisten opiskelijoiden opintoja. Saavutettavia opiskelumateriaaleja, ohjelmia, laitteita, verkkoympäristöjä sekä e-kirjoja kiitellään, mutta niiden käyttöön tarvitaan entistä enemmän ohjausta. Monen vastaajan mielestä oletetaan, että kaikki opiskelijat osaavat vaivattomasti käyttää mm. eri ohjelmia. Eri järjestelmien monimutkaisuus ja toimimattomuus sekä esteettömät tenttijärjestelyt ja muut tilat ovat selviä haasteita, joihin tulisi vastata nykyistä paremmin.

”Tietotekniset taidot ovat vanhentuneet ja opinnot eivät ota sitä huomioon. Tietotekniikan uusin osaaminen on liikaa oletuksena.”

Ne opiskelijat, joilla on erilaisia opiskelukyvyn puutteita, kokevat muita useammin, että heidän opiskelurutiininsa sekä oppimis- ja opiskelutaitonsa ovat tavanomaista heikommat. Sen vuoksi opiskelutekniikoiden opettaminen, opintojen suunnittelu ja aikataulutus sekä tuen tarjoaminen oppimisvaikeuksiin helpottaisi osaltaan korkeakouluopiskelijoiden opintojen sujumista ja niihin kiinnittymistä.

Kirjoittaja: Sari Hanska lehtori TAMK/OHO! –hanke Esteettömyystiimi

Kuva: Heli Antila

Teksti ja kuva: Katja Muurinen, TAMKin hoitotyön lehtori, ryhmän 16sh2c opettajatuutori

________________________________________________

Sairaanhoitajaryhmä 16sh2c järjesti 25.10.2018 saattohoitoseminaarin. Seminaari sai huikean vastaanoton, sillä päivän aikana kävijöitä seminaarissa oli 146 opiskelijaa ja lisäksi heidän opettajiaan oli kuuntelemassa seminaaria. Seminaari oli suunnattu ensimmäisen vuoden sairaanhoitaja-, terveydenhoitaja- ja kätilöopiskelijoille, mutta myös muut olivat tervetulleita mukaan kuuntelemaan ja keskustelemaan tärkeästä aiheesta.

Sairaanhoitajat kohtaavat työssään saattohoitopotilaita monissa eri toimintaympäristöissä muun muassa kotihoidossa, kotisairaalassa, terveyskeskusten vuodeosastoilla, sairaaloiden eri vuodeosastoilla, tehostetussa palveluasumisessa ja saattohoitokodeissa. Saattohoidossa kohtaa monen ikäisiä potilaita ja heidän läheisiään – kuolevan potilaan lisäksi hoidon keskiössä ovat myös potilaan läheiset.

Saattohoidossa merkityksellistä on auttaa läheisiä rakkaasta ihmisestä luopumisessa. Hyvin hoidetulla saattohoidolla on kauaskantoiset seuraukset esimerkiksi miten läheiset selviytyvät menetyksestään. Saattohoito kuuluu jokaisen sairaanhoitajan perusosaamiseen. Onnistunut saattohoito vaatii rautaista osaamista ja ammattitaitoa.

Monipuolisia näkökulmia vaikeaan aiheeseen

Aiheet seminaariin valikoituivat opiskelijoiden kiinnostuksen mukaan sekä ryhmän opettajatuutorin ehdotusten perusteella.  Seminaarin aluksi lähdettiin määrittelemään mitä saattohoito tarkoittaa ja miten saattohoitopäätös syntyy. Tämän jälkeen syvennyttiin kuolevan potilaan hyvään oirehoitoon, eli siihen, minkälaisia oireita kuolevalle potilaalle voi tulla ja miten potilasta oloa voidaan helpottaa näissä tilanteissa. Kuolevan potilaan oireisiin pitää vastata nopeasti, jotta vältytään turhalta kärsimykseltä.

Kivun lisäksi potilaalla voi olla muun muassa hengenahdistusta, ruokahaluttomuutta, pahoinvointia ja limakalvovaurioita. Onnistunut kivunhoito on yksi oirehoidon osa-alue. Tätä oirehoidon aluetta käytiin tarkemmin läpi, eli miten tunnistaa kipua ja mitä kipulääkkeitä on mahdollista käyttää kuolevalle potilaalle ja mitä niiden käytössä tulee huomioida. Tämän jälkeen siirryttiin lasten saattohoitoon. Lasten saattohoitoa käytiin läpi eri ikäryhmien kautta. Eri-ikäiset lapset hahmottavat lähestyvän kuoleman eri tavoin ja miten heitä ja heidän perhettään voidaan tukea kuoleman lähestyessä.

Saattohoitoseminaarin 25.10.2018 järjestänyt ryhmä.

Kun suomalaisilta on kysytty, missä he haluaisivat kuolla, niin suurin osa toivoo kuolevansa kotona. Totuus on kuitenkin, että suurin osa suomalaisista kuolee tällä hetkellä erilaisissa hoitolaitoksissa. Tästä syystä seminaarissa pohdittiin, mitä tarkoittaa kotisaattohoito. Lisäksi keskusteltiin siitä, mitä onnistunut kotisaattohoito edellyttää. Onnistunut kotisaattohoito edellyttää huolellisesti laaditun hoitosuunnitelman, jossa ennakoidaan erilaisia tilanteita, joita kuolevan potilaan kohdalla voi ilmetä ja miten ne hoidetaan kotona.

Kotisaattohoitoon kuuluu, että saattohoidossa olevalle potilaalle on varattu tukiosasto, jonne on mahdollisuus siirtyä milloin tahansa, tilanteen niin vaatiessa. Seminaarissa käsiteltiin ammatillista kohtaamista saattohoidossa. Kuolevan potilaan ja hänen läheistensä kohtaaminen on hyvin sensitiivinen tilanne. Läheisille nämä tilanteet jäävät usein tarkasti mieleen ja määrittävät sitä, koettiinko oman läheisen ihmisen hoito onnistuneena vai ikävänä kokemuksena. Tästä syystä on tärkeää, että läheisten kanssa keskustellaan mieltä painavista asioista, sillä epäselvät asiat saattavat jäädä askarruttamaan vuosiksi. Oleellinen asia on hoitajan aito läsnäolo ja kohtaaminen tilanteessa. Saattohoidossa tulee hyväksyä se, että usein enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, minkä aloittelevat hoitajat kokevat monesti haasteellisena. Tästä syystä on tärkeää keskustella asioista työyhteisössä avoimesti.

Saattohoito on hoitajille henkisesti kuormittavaa; seminaarissa pureuduttiin myös hoitajien jaksamiseen liittyviin tekijöihin. Hyvä työyhteisö on merkittävä voimavara, joka mahdollistaa keskustelun esiin tulleista haasteellisista tilanteista. Hyvässä työyhteisössä kollegoilta saa tukea ja lisäksi työnantajan tarjoama työnohjaus mahdollistaa vaikeiden asioiden käsittelyä ammattitaitoisen työnohjaajan avustuksella joko yksin tai ryhmässä. Saattohoito on siis aktiivista toimintaa kuolevan potilaan ja hänen läheistensä hyväksi ja sen voi kiteyttää hyvin saattohoidon uranuurtajan Cicely Saundersin sanoihin: ”Kun mitään ei ole tehtävissä, niin on paljon tehtävää.”

Saattohoitoseminaariin oli pyydetty Pirkanmaan hoitokodin vapaaehtoistyöntekijä kertomaan vapaaehtoistyöstä hoitokodilla. Pirkanmaan hoitokodilla on noin sata vakituista vapaaehtoistyöntekijää ja he ovat tärkeä osa hoitokodin arkea. He ovat potilaan tukena arjessa esimerkiksi ahdistuneen potilaan vierellä tarvittaessa yötä päivää, tarjoavat esimerkiksi hemmotteluhoitoja lakkaamalla kynsiä, laittamalla saunan jälkeen papiljotteja, auttavat vuoteiden sijaamisessa, ovat saunan jälkeen takkahuoneessa keskustelemassa ja paistamassa makkaraa potilaiden kanssa. Osa vapaaehtoistyöntekijöistä ei ole suoraan potilaskontaktissa, vaan muissa tehtävissä. He esimerkiksi leipovat kahvioon leivonnaisia ja toimivat hoitokodin kirpputorilla. Jokaisella vapaaehtoistyöntekijällä on mahdollisuus toimia itselle parhaiten sopivissa vapaaehtoistyön tehtävissä.

Yleisöä aihe selkeästi kiinnosti ja hyviä kysymyksiä tuli paljon.  Seminaarin päätteeksi opiskelijat kysyivät kuuntelijoilta, saivatko he uutta tietoa seminaarista, jolloin käsiä nousi kiitettävästi ylös merkiksi uudesta tiedon saamisesta. Seminaarin järjestäneet opiskelijat saivat arvokasta kokemusta esiintymisestä isolle yleisölle. Lisäksi oppia karttui ammatillisen esityksen laatimisesta kohderyhmä huomioiden ja seminaarin järjestämiseen liittyvistä moninaisista huomioitavista asioista. Opiskelijat ja ryhmän opettajatuutori olivat tyytyväisiä seminaarin toteutumiseen ja sujumiseen.

Erasmus –henkilökuntavaihtoni suuntautui huhtikuussa 2018 Tukholmaan, jossa tarkoituksenani oli kerätä sellaista tietoa paikallisten korkeakoulujen saavutettavuudesta ja esteettömyydestä, jota voitaisi mahdollisesti hyödyntää OHO!–hankkeessa ja Tampere3:n Opiskelijahyvinvointiprojektissa.

Käyntikohteet 

Ensimmäinen tapaamiseni oli järjestetty kaupungin vanhan observatorion vieressä sijaitsevaan Tukholman kauppakorkeakouluun (Handelshögskolan i Stockholm), jossa opiskelee tällä hetkellä noin 1 900 opiskelijaa. ”Handels” on perinteikäs yksityinen eliittiyliopisto, jonka Master–tason opiskelijoista jopa 50 % on ulkomaalaisia. Minua oli vastassa saavutettavuuskoordinaattori Rasa Salkauskaite, yhdenvertaisuus- ja tasa-arvovaltuutettu Karol Vieker sekä kirjastotyöntekijät Peter Gavelin ja Carin Hedborg. Päärakennus on peräisin 1920-luvulta, minkä vuoksi siellä on isona ja jatkuvana haasteena tilojen muuttaminen esteettömiksi. Korjauksia on tehty, mutta ehdotuksista ja suosituksista huolimatta rakennusta ei ole saatu täysin esteettömäksi (mm. kapeat hissit, portaikot).

 

 

Seuraavaksi kävin Kuninkaallisessa teknillisessä korkeakoulussa (Kungliga tekniska högskolan), jonka satavuotias valtava pääkampus on Tukholmassa levittäytynyt jo Vanhan kaupungin suuruiselle alueelle; opiskelijoita korkeakoulussa on noin 16 000 – 17 000 ja toimintaa löytyy pääkampuksen lisäksi neljästä eri paikasta Tukholman ympäristöstä. Monica Barsch ja Cecilia Uppström ovat tapaavani koulun saavutettavuuskoordinaattorit. Koordinaattorit kertoivat, että he ovat panostaneet etenkin autismin kirjoon kuuluvien opiskelijoiden tukemiseen sen jälkeen, kun heillä oli kolmen vuoden projekti aiheesta.

 

 

Tukholman yliopiston Frescati -kampus oli vierailuni viimeinen kohde, sillä siellä sijaitsevaan uuteen esteettömään Studenthuset –rakennukseen on sijoitettu mm. erityisen pedagogisen tuen palvelut (Särskilt pedagogiskt stöd) resurssi- ja lepohuoneineen sekä opiskelun sujuvuuteen apua tarjoava opinto- ja kieliverstas (Studie- och språkverkstad). Pääkoordinaattori Elisabeth Åman esitteli rakennuksen tilat ja kertoi yliopiston tukipalveluiden toiminnasta. Tukholman yliopistossa on 34 000 päätoimista opiskelijaa ja erinäiset lyhyt- ja täydennyskurssit mukaan lukien nousee opiskelijoiden määrää jopa 70 000. Kampuksia on useita muita Frescatin lisäksi.

 

 

Tuen hakeminen ja myöntäminen 

Pedagogista tukea ja mukautusta, kuten Ruotsissa opiskelun erityistä tukea kutsutaan, tarjotaan maan yhdenvertaisuuslaissa mainittujen periaatteiden mukaisesti kaikille niille, joilla on fyysinen, psyykkinen tai jokin muu pysyvä toiminnanvajaus. Tukea saadakseen on opiskelijalla oltava lääkärin tai muun asiantuntijan lausunto. Ulkomaalaisilla opiskelijoilla on samat oikeudet tukeen, mikäli heillä on esittää todistus tuen tarpeesta.

Ruotsissa on keskitetty verkkopohjainen haku erityisjärjestelyille. Hakemus suunnataan oman korkeakoulun saavutettavuusasioista vastuussa olevalle koordinaattorille (samordnare), joka vuorostaan kutsuu opiskelijan tapaamiseen keskustellakseen ja suunnitellakseen tämän kanssa tarkemmin yksilöllisen tuen tarpeen.

Koordinaattori päättää tuen antamisesta ja kirjoittaa määräaikaisen todistuksen pedagogisen tuen tarpeesta, minkä jälkeen opiskelija on yhteydessä oman laitoksensa/koulutusalansa tukihenkilöön (kontaktperson). Yleensä tämä on opinto-ohjaaja. Tukihenkilöltä opiskelija saa tietää, mitä tuki käytännössä tarkoittaa ko. koulutuksessa.

Koordinaattori seuraa opiskelijalle myönnetyn pedagogisen tuen toteutumista ja edustaa opiskelijaa muutenkin tätä koskevissa saavutettavuusasioissa. Hänen tehtävänään on pitää yhteyttä niin opiskelijaan, opettajiin, kirjastoon, yhdenvertaisuus- ja tasa-arvovaltuutettuun sekä tentti- ja opintotoimistoon. Koordinaattorit järjestävät osassa korkeakouluista henkilöstölle koulutusta eri aiheista saavutettavuuden ja esteettömyyden tiimoilta. Tehtäviin kuuluu lisäksi toiminnan vuosiraportin teko resurssien käytöstä. Tukholman seudulla työskentelyn pääkoordinaattorina esimerkiksi opetusministeriöön päin toimii Tukholman yliopisto. Korkeakoulujen on suunnattava omasta budjetistaan vähintään 0,3 % saavutettavuustyöhön; mikäli varattu summa ylittyy, maksaa opetusministeriö ylimenevät kulut.

Kaikkien Ruotsin korkeakoulujen koordinaattorit muodostavat suuren verkoston, joka kokoontuu vuosittain yhteisille koulutus- tai konferenssipäiville. Maa on lisäksi jaettu neljään pienempään säännöllisesti kokoontuvaan paikallisverkostoon. Koordinaattoreille on tarjolla myös oma verkkofoorumi, jossa vertaistukea ja tietoa voi jakaa vapaasti kaikille osallistujille.

 

Yleisimmät tukitoimet  

Vierailemissani kolmessa korkeakouluissa oli tarjolla seuraavia tukipalveluita:

  • muistiinpanotuki (kanssaopiskelija kirjoittaa maksua vastaan luentomuistiinpanot, noin 90 kr/h)
  • mentorituki (yleensä vanhemman vuosikurssin opiskelija, max yhden lukuvuoden mittainen lisätuki 1 – 2 krt/vko esim. autismin kirjon opiskelijalle, noin 130 – 150 kr/h)
  • pidennetty tenttiaika (50 %)
  • suulliset tentit
  • suurennettu teksti
  • tenttikysymysten luku ääneen
  • musiikin kuuntelu koulun mp3 –laitteilla tentissä
  • puhesynteesi, oikeinkirjoitusohjelmat ja muut digitaaliset apuvälineet sekä sovellukset
  • induktiosilmukka
  • tekstitetyt filmit
  • nauhoitetut luennot
  • sähköiset kurssikirjat, äänikirjat tai pistekirjoituskirjat
  • avustaja esim. vierailukäynneille
  • opinnäytetyön lisäohjaus
  • resurssihuone (tietokoneet erilaisin ohjelmin/sovelluksin, sähköpöytä, käytetään tentteihin ja itseopiskeluun)
  • lepohuone (myös lounasmahdollisuudella), sänky uniapneasta kärsiville
  • pienryhmätoimintaa esim. autismin kirjon opiskelijoille
  • opiskelutulkki (mm. viittomakieli) luennoille, ryhmätöihin ja seminaareihin

Kauppakorkeakoulussa oltiin päädytty luopumaan kokonaan resurssihuoneideasta, koska sellainen saattaisi seistä tyhjillään pienessä koulussa ja opiskelijoiden ei haluttu leimautuvan sitä käyttäessään. Sen sijaan ollaan panostettu erilaisten oppimista tukevien tietokoneohjelmien sekä –sovellusten kampuslisenssihankintaan ja tarjottu niitä kaikille halukkaille käyttöön.

Tuen on ruotsalaisten mukaan oltava korkeakoululle kohtuullisesti toteutettavaa niin taloudellisesti kuin käytännöllisesti eikä tuen tarjoaminen saa vaikuttaa kurssisisältöihin tai arviointiperusteisiin. Opettajia kannustetaan ilmoittamaan omien kurssiensa saavutettavuus-/erityisjärjestelyasiat jo opintojaksonsa toteutussuunnitelmissa ja nettisivuilla.

Tukitoimia tarkastellaan vuosittain kunkin opiskelijan osalta, sillä opiskelija ei välttämättä tarvitse koko opiskelunsa ajan aivan samanlaista tai –laajuista erityistä tukea. Pääasiallinen viesti onkin, että opiskelijoiden tulee oppia sen verran itsenäisiksi, että he myös työllistyvät ja selviytyvät työelämän haasteista (mm. ryhmätyöt, projektit, suunnittelu), sillä tukea ei opintojen jälkeen välttämättä ole saatavilla. Liika tukeminen voi passivoida. Tämän vuoksi tukea myönnetään vain määräajaksi.

Palveluiden avoimuutta ja ”pakettipalveluideaa” pidetään ensiarvoisen tärkeänä, sillä niin varmistetaan, että opiskelija tietää, mistä keskitettyä apua saa hänen sitä tarvitessa. Opintopsykologipalvelut toimivat Ruotsissa opiskeluterveydenhuollon yhteydessä, eivätkä psykologit Suomen tapaan työskentele korkeakouluissa.


Jatkuvia haasteita

Koordinaattoreiden mielestä suurimmaksi ongelmaksi koetaan ensisijaisesti opetushenkilöstön suhtautuminen sekä tiedon puute koskien saavutettavuutta ja sen huomioimista opetuksessa, oppimateriaaleissa ja opetusmenetelmissä. Koulutusta ja informointia on pyritty lisäämään: Tukholman yliopistossa on tarjolla uusille yliopisto-opettajille 15 op:n korkeakoulupedagogiikan kurssi (pajatyöskentely, verkkotehtävät/-testit), jossa myös saavutettavuutta käsitellään. Kauppakorkeakoulussa on vastaavasti päädytty opettajien pakollisiin koulutuspäiviin, jotta saadaan turvattua riittävä tietotaso saavutettavuuden saralla. Teknisen korkeakoulun opettajilla on mahdollisuus päivittää tietonsa aiheesta korkeakoulupedagogiikan kursseilla yliopiston tavoin.

Opiskelijoiden tukitarpeet ovat lisääntyneet huimasti Ruotsissakin viimeisen kymmenen vuoden aikana, joten koordinaattoreiden työmäärä on kasvanut, sillä henkilöstöresursseja ei ole lisätty samaan tahtiin. Korkeakoulujen opiskelijoiden tuen saamisen syyt vaihtelevat koulusta riippuen. Kuninkaallisen teknillisen korkeakoulun erityistä tukea saavien opiskelijoiden enemmistö (50 %) koostuu lukivaikeuksisista ja 25 % kuuluu autisminkirjon piiriin. Kauppakorkeakoulun erityisen tuen piiriin kuuluvista 2/3 on lukivaikeus, ADD/ADHD on diagnosoitu yhä useammalla. Tukholman yliopistosta ei osattu kertoa tarkkoja lukuja, mutta sielläkin lukivaikeus on pääasiallinen syy saada erityistä tukea. Erilaiset mielenterveysongelmat (mm. ahdistuneisuus, jännittäminen, masennus) ovat yleistyneet kaikissa kolmessa korkeakoulussa.

Kyselin chat –palvelun käytöstä, sillä korkeakouluilla on ajoittain mm. avoimet ovet – ja drop in –tilaisuuksissa mahdollisuus tavata koordinaattoreita ilman ajanvarausta. Chatia ei kuulemma ole käytössä, mutta ajatus sellaisesta jäi ehkä parissa paikassa koordinaattorien ajatuksissa kytemään. Missään Tukholman korkeakouluista ei hämmästyksekseni ole käytössä mitään meidän kaltaista sähköistä tenttijärjestelmää (Examin Tenttiakvaario tai –terraario) – tässä olisi aika hyvä markkinarako suomalaisille!

Kirjastot eivät tarjoa pidennettyä laina-aikaa, koska suurin osa kurssikirjoista on jo sähköisessä muodossa ja äänikirjoja saavat kaikki käyttää oli heillä sitten jokin diagnoosi tai ei. Lukemisesteisillä opiskelijoilla on tosin oikeus erikseen tilata sellaisesta teoksesta tai tekstistä äänikirjaversio, jota ei vielä ole luettu ääneen. Kun teksti on kerran saatettu äänimuotoon, voivat sitä sen jälkeen muutkin opiskelijat lainata aivan vapaasti.

 

Mitä jäi käteen?

Jokaisessa vierailukohteessa oltiin valmistauduttu tulooni hyvin, kaikilla oli hyvät ja perusteelliset esittelyt omasta korkeakoulusta ja sovitut aikataulut pitivät. Handelshögskolanissa minulle esiteltiin vielä erikseen kaunis kirjasto. Ruotsalaiset tuntuivat olevan aidosti kiinnostuneita kuulemaan myös meidän suomalaisten tavasta tukea opiskelijoitamme, sillä he eivät olleet aiemmin saaneet vierailijoita Suomesta. Erityisesti Tampereen ammattikorkeakoulun tukisetelijärjestelmä kiinnosti kaikkia opettajalle tarjottavan ylimääräisen resurssin takia, mutta myös Exam–tenttijärjestelmä oli kuulijoiden mieleen.

 

 

Monet saavutettavuuteen liittyvät haasteet ovat pitkälti samoja kuin meilläkin eli päällimmäisenä henkilöstön osaamisen ja tiedon puute. Henkilökuntaa ei ole joka paikassa riittävästi tekemässä töitä jatkuvasti lisääntyneiden oppimis- ym. opiskeluun liittyvien vaikeuksien parissa. Fyysiseen esteettömyyteen on panostettu paljon, vaikka vanhat rakennukset eivät välttämättä oikein taivu siihen. Täysin uusia tiloja on rakennettu ja niihin on sijoitettu saavutettavuuteen ja erityiseen tukeen liittyvät palvelut. Opastus erilaisissa rakennuksissa ja ulkotiloissa on järjestelmällisesti parempaa kuin Suomessa.

Erilaisiin ohjelmiin ja sovelluksiin on pyritty panostamaan, samoin äänikirjojen saatavuuteen. Nettisivut ovat selkeämpiä lukea, tietoa löytyy helposti sekä opiskelijoiden että henkilöstön tarpeisiin. Iso osa palveluista, kuten apuohjelmat ja sovellukset, hyödyttää kaikkia opiskelijoita.

Kaikilla korkeakouluilla on ns. korvamerkittyä rahaa käytettävänään saavutettavuuteen ja sen edistämiseen, mutta jokainen koulu päättää itse omista lähtökohdistaan ja tarpeistaan, miten tukea opiskelijoille tarjotaan. Keskitetty tuen hakuprosessi ja koordinaattorijärjestelmä takaavat, että jonkinlainen laatu ja etenkin jatkuvuus palveluiden tuottamisessa säilyvät. Koordinaattoreiden oma verkosto lisää omalta osaltaan työntekijöiden ammatillista osaamista.

Meillä on aina sellainen käsitys, että saavutettavuus ja esteettömyys maksavat paljon, mutta melko pienillä asioilla, kuten esimerkiksi hyvällä työn koordinoinnilla ja sillä, että palveluista sorvataan Universal Design –hengessä isommalle opiskelijajoukolle sopivia, voidaan saada paljon hyvää aikaan.

Teksti ja kuvat:

Sari Hanska, lehtori TAMK/ OHO! Esteettömyystiimi

Maakunnallisissa hankkeissa puhutaan usein koko Pirkanmaasta, vaikka käytännössä hanke toteutettaisiinkin vain Pirkanmaan keskusseudulla, Tampereella ja lähikunnissa. Pirkanmaa on jaettu vanhaa seutukuntajakoa muistuttaviin alueisiin, joiden sisällä toimivat ns. Leader-ryhmät. Ylä-Pirkanmaan Leader-ryhmä Poko ry toimii Mänttä-Vilppulan, Virtain, Ruoveden ja Juupajoen alueilla, jolle alueelle Leader-ryhmän hankerahoitusta kohdistetaan.  

Tampereen ammattikorkeakoulun (TAMK) tehtävänä on tehdä aluekehitystä tukevaa ja alueen yritystoiminnan hyödyksi koituvaa T&K-toimintaa. TAMK toimii koko maakunnan alueella ja siihen liittyen toteutettiin 2017-2018 aikana Ylä-Pirkanmaalla Leader-rahoitteinen yritysryhmähanke Verkkovirtaa Ylä-Pirkanmaalle. Hankkeen avulla haettiin työkaluja kymmenen Ylä-Pirkanmaalla toimivan yrityksen verkkokauppaliiketoiminnan aloittamiseen tai kehittämiseen.  

Hankkeen tarkoituksena oli edistää yritysten verkkokauppaosaamista. Tarvittavien kehittämistarpeiden ja verkkokauppaliiketoiminnan tilanteen mukaan yritykset jaettiin kolmeen ryhmään. Yhdessä olivat sellaiset yritykset, joilla ei ole verkkoliiketoimintaa lainkaan, toisessa ryhmässä olivat jo verkkokaupan perustaneet yritykset ja kolmannessa sellaiset yritykset, joilla oli erityistoiveita oman verkkoliiketoimintansa kehittämiseen. Osalla näistä yrityksistä oli aiempaa verkkoliiketoimintaa ja osalla ei. 

Hanke toteutettiin niin, että järjestettiin erillisiä iltatilaisuuksia, verkkoluentoja ja yhden päivän DigiCamp, missä haettiin yritysten tarpeisiin soveltuvia verkkokauppaliiketoiminnan käytännön ratkaisuehdotuksia. Alun perin kahdeksi päiväksi suunniteltu DigiCamp jouduttiin lyhentämään yhteen, koska kahden päivän ajan varaaminen DigiCampiin osallistumiselle osoittautui joidenkin yritysten kohdalla haasteelliseksi. Tämän vuoksi osa kehittämistiimeistä vieraili yrittäjien toiveesta yrityksessä tai yhteydenpitoa hoidettiin puhelimitse ja sähköpostitse. Yrittäjien palautteiden perusteella tallennettu verkkoluento oli suosittu kontaktivaihtoehto, koska sen saattoi seurata itselleen sopivana ajankohtana. 

Hankkeessa oli kiinnostavaa huomata, kuinka toimien edetessä alkuperäinen suunnitelma muutti muotoaan tarpeen mukaan. Osa yrityksistä esimerkiksi siirsi fokuksen verkkokaupasta sosiaalisen median markkinointiin jo hankkeen alkuvaiheessa. Verkkokaupan kehittämistä ei nähty hyödyllisenä, ennen kuin markkinoinnin avulla oli varmistettu verkkokaupan löydettävyys. Oli hienoa huomata, miten monet yritykset aktivoivat käyttäytymistään sosiaalisessa mediassa ja lähtivät näkyvästi mukaan uusiin kanaviin. Markkinointi- ja viestintätehtäviin sekä verkkokaupan ylläpitoon palkattiin myös uutta työvoimaa hankkeen aikana. 

Kun mukana on kymmenen erilaista yritystä eri tarpeineen, on selvää, että hankkeen toteuttamisessa oli myös haasteita. Yritysten mahdollisuus sitoutua hankkeeseen vaihteli suuresti ja ratkaisuehdotusten toteutuksen suhteen vuorovaikutus yritysten ja työskentelytiimien välillä oli joskus haasteellista. Aina yrittäjien tuntemus tai odotukset siitä, mitä käytännön toimia tai panosta tarvitaan verkkokaupan tai somenäkyvyyden edistämiseksi, eivät kohdanneet asiantuntijatiimien tarjoamien mahdollisuuksien kanssa.  

Sini Ilvesaho, Helena Tirronen ja Eija Pirttilahti keskustelevat erilaisista ratkaisuista verkkokaupan kehittämiseksi. Kuva: Heli Antila.

Avoin ja tiivis vuorovaikutus tiimin ja yrityksen välillä on elintärkeää yhteisen tavoitteen viemiseksi maaliin. Korkeakoulun tehtävää yritysryhmähankkeen toteuttavana asiantuntijana voi olla haasteellista ymmärtää. Korkeakoulun asiantuntijoiden rooli on konsultoiva ja neuvova, ei niinkään suorittava. Verkkokauppahankkeessakaan ei siis perusteta yrityksen puolesta verkkokauppaa, vaan annetaan eväitä sen perustamiseen. Yrittäjä itse tekee valinnan tarjotuista ratkaisuista, mutta hänellä on oikeus myös pyytää lisätietoja ja apuja ehdotuksiin liittyen. Ratkaisuehdotuksia oli tässä hankkeessa mahdollista kommentoida jo keskeneräisinä, joten tällä voitiin varmistaa työskentelyn eteneminen haluttuun suuntaan. 

Toinen haasteellinen asia yritysryhmähankkeessa liittyy yritysten väliseen yhteistyöhön ja aloitteellisuuteen. Siinä missä aktiivisimmat ottivat vinkkejä vastaan muilta yrityksiltä ja asiantuntijaluennoista, osa odotti konkreettisia toimintaohjeita, joita oli kuitenkin vaikea antaa. Kullakin yrityksellä on erilainen asiakaskunta, erilaiset tuotteet ja erilaiset mahdollisuudet satsata toiminnan kehittämiseen, joten ei ole olemassa yhtä ainoaa toimintamallia. Siinä missä toinen tarvitsee järeän ja monipuolisen verkkokauppa-alustan, on se toisen liikevaihtoon nähden aivan liian kallis ratkaisu. 

Verkkovirtaa Ylä-Pirkanmaalla –hanke osoitti hyvin sen, että myös keskusseutujen ulkopuolella toimivat pienyritykset hyötyvät verkkoliiketoiminnan kehittämisestä ja somenäkyvyyden lisäämisestä. Verkkokauppa ja somenäkyvyyden lisääminen ovat parhaimmillaan erinomaisia keinoja lisätä liiketoimintaa, vaikka yritys sijaitsisikin maaseudulla, kauempana kasvukeskuksesta, sillä verkkokauppa on sijainnista riippumatonta. Parhaiten toimiviksi toimenpiteiksi ja tavoiksi auttaa yrityksiä verkkoliiketoiminnan kehittämisessä osoittautuivat verkkoluennot tai yrityksissä toteutettavat henkilökohtaiset konsultoinnit. 

Teksti:  

Heli Antila, TAMK, projektipäällikkö Verkkovirtaa Ylä-Pirkanmaalla -hanke 

Eeva-Liisa Viskari, TAMK, korkeakouluasiamies Virrat ja Ruovesi 

 

Teksti ja kuva:

Katja Muurinen, TAMKin hoitotyön lehtori

Sirpa Salin, TAMKin gerontologisen hoitotyön yliopettaja

___________________________________________________

Opetus- ja kulttuuriministeriö myönsi rahoituksen keväällä 2018 palliatiivisen hoitotyön ja lääketieteen koulutuksen monialaisen ja työelämälähtöisen kehittämisen hankkeelle. Hankkeessa on mukana 15 ammattikorkeakoulua ja kaikki Suomen viisi lääketieteellistä tiedekuntaa. Hanketta toteutetaan aidosti moniammatillisesti. Tarkoituksena on yhtenäistää palliatiivista koulutusta hoitotyön eri tasoilla sekä lääketieteen opetuksessa. Hanke päättyy syksyllä 2020.

Mitä palliatiivinen hoito sitten tarkoittaa?

WHO:n mukaan se tarkoittaa parantumattomasti sairaan ihmisen kokonaisvaltaista oireita ja kärsimystä lievittävää hoitoa. Tämä hoito on luonteeltaan aktiivista, vaikka tavoite ei ole ihmisen parantuminen sairaudestaan.

Palliatiivisessa hoidossa läheiset otetaan mukaan aktiivisesti osaksi kokonaishoitoa. Palliatiivisen hoidon piiriin ihmiset tulevat monien eri sairauksien kanssa. Näitä sairauksia voivat olla muun muassa keuhkosairaudet, sydänsairaudet, neurologiset sairaudet, muistisairaudet ja syöpätaudit. Tämä asia koskee laajalla kirjolla erilaisia sairauksia sairastavia ihmisiä ja heidän läheisiään.

Kick off -päivä Tampereella syyskuussa 2018.

Palliatiivinen hoidossa on monen ikäisiä ihmisiä aina lapsista vanhuksiin. WHO:n arvion mukaan Suomessa palliatiivista hoitoa tarvitsee 30 000 ihmistä vuodessa. Palliatiivisen hoidon tarve ei ole tulevaisuudessa vähentymään päin ja toteuttajilta vaaditaan hyvin monipuolista osaamista.

Palliatiivinen hoito on ajankohtainen ja merkittävä aihe, sillä se koskettaa lähes meitä kaikkia jollakin tapaa jossain elämän vaiheessa. Kaikki varmasti toivovat itselleen tai läheiselleen mahdollisimman arvokasta ja laadukasta hoitoa, silloin kun sairaus ei ole enää parannettavissa. Palliatiivisessa hoidossa on paljon tehtävissä, vaikka sairaus ei ole enää parannettavissa.

Tässä hankkeessa kehitetään palliatiivista hoitoa laaja-alaisesti. Tarkoituksena on luoda valtakunnalliset opetussuunnitelmat palliatiivisen hoitotyön eri tasoille, jolloin tarjottavalla koulutuksella olisi yhtenäiset kriteerit. Tällä hetkellä ei ole tarjolla yhtenäisiä opetussuunnitelmia, vaan palliatiivisen hoidon opetusta toteutetaan vaihtelevasti eri oppilaitoksissa.

Hankkeessa tuotettujen opetussuunnitelmien tarkoituksena on, että ihmiset saisivat laadukasta koko perheen huomioivaa palliatiivista hoitoa asuinpaikasta riippumatta. Palliatiivista koulutusta kehitetään valtakunnallisessa verkostossa, jossa mukana on työelämänedustajat sidosryhminä. Syksyn aikana on kartoitettu työelämän tarpeita palliatiivisen koulutuksen suhteen eri puolella Suomea tapahtuvissa työelämäpajoissa.

Tällä hetkellä hankkeen ammattikorkeakouluissa on käynnissä opiskelijakyselyt valmistuville sairaanhoitajaopiskelijoille. Kyselyssä kartoitetaan sitä, minkälaisia valmiuksia koulutus on antanut palliatiivisesta hoitotyöstä ja saattohoidosta. Lisäksi analysoinnin alla on eri ammattikorkeakoulujen sairaanhoitajakoulutuksen opetussuunnitelmat – se, miten nämä aiheet näkyvät opetussuunnitelmissa. Näiden tietojen pohjalta kartutetaan tietoa nykytilasta ja siltä pohjalta lähdetään työstämään uusia opetussuunnitelmia palliatiivisen hoidon eri tasoille. Saatu tieto mahdollistaa monipuolisen tiedon ja näkökulmien yhdistämisen sekä uusien ajatusten innovoinnin.