Posts in the Sorvin ääreltä – asiantuntijoiden juttuja category

Katariina Vuori: Lottovoittajien pöydässä
Like, 2017.
ISBN: 9789520114633

Teksti: Marja-Leena Gustafsson, tietopalvelusihteeri, TAMK kirjasto- ja tietopalvelusihteeri

Kirjastolaisen kirjavinkkaus 23.12.2017

Tässä joulunajan kiireessä pysähdyin oikein miettimään vähempiosaisia luettuani Katariina Vuoren kirjottaman kirjan: LOTTOVOITTAJIEN PÖYDÄSSÄ: Tarinoita köyhyysrajan takaa. Kirja vie lukijan suoraan köyhyydessä elävän arkeen ja kotiin kuvien ja haastattelujen kautta.

Kirjassaan Vuori kuvaa hyvin eri ihmiskohtaloita, kuinka esim. vaikea lapsuus, mielenterveysongelmat, yksinhuoltajuus, yllättävä raskaus, pitkäaikaistyöttömyys saavat aikaan taloudellisen alamäen. Eletään äärimmäisessä niukkuudessa Kelan tukien, ruoka-avun, dyykkaamisen, Facebook lahjoitusten yms. turvin.

Jokapäiväinen miettiminen kuinka rahat saa riittämään tai millaista ruokaa voi ostaa on hyvin stressaavaa. Yllättävät pakolliset menot ovat painajaisia köyhyydessä elävälle. 6 vuotias lapsikin huolestui eskariin mennessä ja sanoi : ”Kunpa multa lähtisi nämä maitohampaat niin saataisiin rahaa”. Ihmisten elämäntarinoita lukiessa järkyttyy; miten jollekin voi kasautua niin tolkuttoman paljon vastoinkäymisiä omasta toiminnasta riippumatta.

Lottovoittajien pöydässä kirjan kuvat on ottanut Vesa Ranta. Kuvat välittävät katsojalle myös sanattomasti köyhyydessä elävän arkea. Yllättävää voi olla monelle, että köyhänkin asunto voi olla siisti ja kodikas niin kuin tässä kirjassa kuvataan.

Tämä kirja tuo esille köyhyyden kasvot ja luonteenpiirteet erityisen konkreettisella tavalla tilastomassan seasta. Kirjan kirjoittaja Katariina Vuori on itsekin elänyt vuosikausia köyhyysrajan alapuolella Hän kyllä tietää millaista köyhän arki voi olla. Hyvin puhutteleva ja ajatuksia herättävä kirja. Kannattaa tutustua!

Bruce Dickinson: Omaelämäkerta
HarperCollins Nordic, 2017.
ISBN: 9789150934656

Teksti: Marjatta Ojala, suunnittelija, TAMK kirjasto- ja tietopalvelut

Kirjastolaisen kirjavinkkaus 22.12.2017

Bruce Dickinson – siinäpä nimi, jonka on tottunut nyt kuulemaan jo monen eri asian yhteydessä. Kirjassaan Omaelämäkerta – What Does This Button Do? Dickinson vie lukijan läpi oman elämänsä töyssyisen polun hengästyttävällä nopeudella pienissä palasissa ja lyhyissä luvuissa läpi kantavien teemojen poukkoilevalla ja osittain jopa vähän sekavallakin kerronnalla. Kirja koostuu lyhyistä luvuista, joissa Brucen elämä etenee kohti vääjäämätöntä, kaikenkattavaa nimikettään: renesanssimies – brittiläinen muusikko ja lauluntekijä, lentäjä, miekkailija, motivaatiopuhuja, oluenpanija, elokuvakäsikirjoittaja, kirjailija sekä radio- ja televisioisäntä, joka tunnetaan parhaiten urastaan heavy metal -yhtye Iron Maidenin pitkäaikaisena laulajana. On tunnettu tosiasia, että Bruce Dickinson ei ole antanut aiemmin haastatteluja omasta elämästään, mutta nyt julkaistu kirja on koostettu hänen The Book of Souls -kiertueella tekemistään käsin kirjoitetuista muistiinpanolehtiöistään.

”Minulla oli näppylöitä naamassa, päälläni anorakki ja leveälahkeiset farkut, ja ajoin uskomattoman epäcoolilla mopolla. Ja suurin unelmani oli tulla rumpaliksi… ”

Kirjaa lukiessa tulee toki pohtineeksi, että mahtoikohan elämä kuitenkaan olla noinkaan suoraviivaista ja nuoren pojan polku maailmantähteyteen ei tainnut kuitenkaan onnistua ihan noin selkeästi ja yksinkertaisesti, kuin mitä asia kuvataan. Toki kirjassa käsitellään myös Brucen uran hankalia asioita, kuten eroa Iron Maidenista, soolouraa ja sairastumista syöpään ja siitä toipumista ja asiaan liittyviä pelkoja.

Kirjan lukeminen ahmimalla on mahdotonta, koska kirjaa lukiessa iskee jonkinasteinen ”speed metal” -ähky. Kirja on kuin täynnä nopeatenpoisia riffejä, jotka pitää lukea korkealta ja kovaa. Ehkäpä yhden kappaleen lukeminen kerralla on riittävä annos ”renesanssineroutta”. Kirjallisesti teos ei ole mitenkään mainittavan hyvä ja hieman minua myös häiritsi kysymys siitä miksi kirjalla on kolme eri suomentajaa? Teksti ei vaativuutensa vuoksi olisi noin montaa kokkia kaivannut. Suomennoksen erilaisuus kolmen ihmisen tekemänä paistaa paikoitellen läpi tekstistä.

Bruce Dickinsoni elämäkerta on ihan kiva läpileikkaus monilahjakkaan ja voimakastahtoisen, enimmäkseen laulajana tunnetun, miehen elämään. Sitä voi suositella asiasta kiinnostuneille ja wannabe-hevilaulajille opaskirjaseksi maailman huipulle. Ihan täysin tosissaan sitä ei ehkä kuitenkaan kaikilta osin kannata ottaa – tai mistäpä minä sen tiedän. Ehkäpä kaikki on totta.

 

 

Juha Hurme: Niemi
Teos, 2017.
ISBN: 978-951-851-810-8

Teksti: Seija Kivelä, suunnittelija, TAMK kirjasto- ja tietopalvelut

Kirjastolaisen kirjavinkkaus 21.12.2017

Taistelin pitkään tätä vastaan. En halunnut leimautua liian yksipuoliseksi lukijaksi. Mutta kai se on pakko. Kai minun täytyy tänäkin vuonna kirjoittaa Juha Hurmeesta. Kun kirja on tarpeeksi hyvä, en voi muuta kuin luovuttaa ja huokaista: Sådant är livet!

Finlandia-voittajakirja Niemi alkaa alkuräjähdyksestä. Ytimenä on Suomi ja sen kehityshistoria, ja näppärästi jo toisessa luvussa päästäänkin Suomen eli Niemen asutushistoriaan. Kirjailija kutsuu raukkoja rajaseutujamme Niemeksi, koska käsiteltävä aikana (alkuräjähdyksestä vuoteen 1809) Suomi ei ollut oikeastaan Suomi, vaan vaihteleva kimppu alueita erilaisissa poliittisissa ja valtiollisissa asetelmissa.

Yksi yhteinen asia niemeläisiä kuitenkin yhdisti. Kieli. Vaikka Hurme voittopuheessaan korosti ruotsin kielen osaamista, kyllä hän suomen kieltäkin – erityisesti suomen kieltä – rakastaa. Kieli ja muukin kulttuuri ovat vain niin mahdoton rykelmä lainoja ja varkauksia muilta, että mitään kieltä ei voi rakastaa tykkäämättä aina vähän myös muista ja tuntematta tarvetta opiskella niitä. Tämä on Hurmeen sanoma kaikilla tasoilla. Kielemme ja kulttuurimme ei olisi se mitä se on ilman taukoamatonta kosketusta muihin kieliin ja kulttuureihin.

Yksi kirjan kantavista juonista on suomenkielisen runolaulun perinne, joka säilyi ja kehittyi läpi vuosisatojen. Senkin jälkeen kun kristinuskon edustajat yrittivät kitkeä alkusoinnillista runopoljentaa kansan mielistä ja korvata sen keskieurooppalaisilla loppusoinnuilla, nelipolvinen trokee sinnitteli. Sinnitteli, kunnes kansallisromantiikka ja Lönnrot nostivat sen takaisin arvostukseen, salonkeihin ja oppineiden uteliaisuuden kohteeksi.

”Runolaulussa on jotakin tutun oloista interaktiivisten systeemien tietokonepelaajille. Kaikissa runon säkeissä käytettiin samaa runomittaa ja kaikki sävelmät ja sävelmätyypit olivat vaihdannaisia, niin että mikä tahansa runosäe voitiin vetäistä millä tahansa sävelmäsäkeellä tai toistappäin. Tästä syntyy peli, jota voi pelata loputtomia, improvisoituja kehitelmiä.” Tällä tyylillä Hurme nivoo toisiinsa menneisyyden ja nykypäivän, vanhan ja uuden.

Hurme yhdistää läpi kirjan Niemen yleismaailmallisiin tapahtumiin ja virtauksiin. Hän kaivaa historiastamme esiin nimiä, jotka ovat olleet merkittäviä, mutta jääneet jostain historian oikusta vähemmälle huomiolle. Yksi tällainen on Sigfrid Aronus Forsius, jolle Hurme uhraa kokonaisen luvun. Forsius oli 1500- ja 1600-luvuilla elänyt suomalainen pappi, luonnontieteilijä, tutkimusmatkailija, tähtitieteilijä ja runoilija, josta meidän pitäisi tietää enemmän.

Myös naisia Juha Hurme nostaa. Elämästä Niemellä ei olisi tullut mitään ilman naisia. Enkä nyt tarkoita perinteistä arjen huoltotoimintaa, joka naisille usein langetetaan, vaan ihan ydinasioita, niin kuin nyt vaikka sitä runonlaulantaa ja muuta perinteen välittämistä.

Juha Hurme on kansanvalistaja isolla K:lla. Liekö kansakouluopettajavanhempien perua vai mitä, mutta hän osaa esittää laveat asiat suppeasti ja mielenkiintoisesti, porautua yksityiskohtiin maalaillen ja houkutellen sekä ihan yleisesti koukuttaa lukemaan massiivisen määrän painavaa historiaa kepeästi. Luonnontieteilijän koulutus ja kulttuurimiehen ammattihistoria ovat jättäneet jälkensä. Yleissivistys on kattava ja kirjan veto on parasta iltamaluokkaa.

Kuva: Hannu Peltonen

Teksti: Marjatta Ojala, suunnittelija, TAMK kirjasto- ja tietopalvelut

Kirjastolaisen kirjavinkkaus 20.12.2017

Kirjailija Seppo Jokinen (s. 1949) on syntyperäinen tamperelainen ja hän on asunut Tampereella koko ikänsä lukuun ottamatta neljää nuoruusvuottaan, jotka hän vietti Australiassa. Jokinen työskenteli lähes kolmekymmentä vuotta Tampereen kaupungilla, tietotekniikkakeskuksessa ja jäi vapaaksi kirjailijaksi vuonna 2005.

Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
CrimeTime, 2017.
ISBN:9789522893239

Kukapa ei olisi vielä jossain muodossa törmännyt sympaattisen karskiin Komisario Koskiseen ja hänen rikosmysteereihinsä? Komisario Koskisen tarinoiden pohjalta tehtyä näytelmää esitettiin Tampereen Työväen Teatterissa kaudella 2009-2010. Jokisen komisariokertomusten pohjalta on tehty myös 10-osaisen kuunnelmasarja, joka esitettiin Yle Radio 1:ssä talvella 2017. Tällä hetkellä komisario Koskinen -rikossarjassa on 22 osaa ja uusin kirja on tänä vuonna julkaistu Vakaasti harkiten.

Rikoskirjallisuuden tärkein kannatteleva teema on useimmiten murha – kuka sen teki ja miksi se tehtiin? Lajityyppi on vanha ja monivivahteinen aina klassisista Sherlok Holmes tarinoista kovaksikeitettyjen Chandlereiden kautta nykypäivän pohjoismaisen dekkarikirjallisuuden nousukauteen. Harvinaisempaa on paljastaa murhaaja heti kirjan aluksi, ensimmäisessä lauseessa. Vakaasti harkiten on kuitenkin siitä erilainen dekkari, että siinä heti tarinan alussa ”päästään murhaajan nahkoihin, sukelletaan hänen päänsä sisään.”
Vaikka murhaaja paljastuu kirjan ensimmäisessä lauseessa, on kirja siitä huolimatta takuuvarmaa jännitystä ja koukuttavaa tarinankerrontaa aivan viimeiseen lauseeseen saakka. Jokisen dekkarit nappaavat mukavalla ja kotoisella miljöökuvauksellaan ja jutustelevalla tyylillään varmaan otteeseen ja kirjaa on hankala laskea pois käsistä – vielä kun pitäisi lukea ihan vähän eteenpäin…

Seppo Jokinen kertoo, että kirjan lähtökohtana oli ajatus, joka varmasti käy jokaisen mielessä joskus:

”Mitä jos joku läheiseni joutuisi vakavan väkivallan uhriksi, vaikkapa oma lapsi? Uskoisin että useimmilla meistä syttyisi ensin suunnaton viha – koston ja hyvityksen halu.   Suru tulisi sitten vasta myöhemmin”.

Kirjan kantavia, läpileikkaavia teemoja ovat suru, kosto ja syyllisyyden taakka. Tutu hahmot komisario Koskisen ympärillä pysyvät ja tutuksi tulleet, tosielämän ihmistyypit täyttävät Tampereen kadut ja puistot. Komisario Koskinen saa nyt tutkittavakseen uimarannalla paljastuneen surmatyön, jossa uhri on tapettu teräväkärkisellä naskalilla. Näin kirjailija Jokinen itse tiivistää kirjan juonen:

Kuva: Seppo Jokisen kotiarkisto

”Kirjassa törkeän pahoinpitelyn kohteeksi joutuneen tytön isä lähtee epätoivoiselle koston tielle. Rikoksen motiivia lisää myös se että toinen hänelle rakas ihminen on samanlaisen väkivallan uhan alla ja vieläpä saman henkilön taholta.

Rikoksen tekijä itse pitää tekoaan oikeutettuna – siitä kirjan nimikin tulee, hän tekee tekonsa vakaalla harkinnalla. Hän on päättänyt kieltää syyllisyytensä viimeiseen asti. Näytöt ovat kuitenkin sen verran vahvat, että komisario Koskinen pidättää miehen ja esittää syyttäjälle vangitsemisvaatimuksen.”

Seppo Jokisen kirjat ovat mainioita oppaita myös tamperelaisuuden ytimeen. Hyvän rikostarinan lisäksi kirjoissa seikkaillaan laajasti ympäri Tamperetta ja lähikuntia ja yhdessä romaanissa ollaan myös Australian maisemissa. Pyyhälletäänpä yhdessä loppuratkaisussa hyvin jopa TAMKin maisemien lähelläkin. Näitä rikosjuttuja kelpaa suositella keventämään joulunpyhien herkkuähkyä ja antamaan luovaa vastapainoa telkkarin ja elokuvien viihdemaailmaan.

P.S. Tiedättekö muuten mitä yhteistä on Jokisen uusimmalla kirjalla Vakaasti harkiten ja kaksikymmentä vuotta sitten ilmestyneellä Koskinen ja pudotuspeli –romaanilla? Vastaus on, että molemmissa kirjoissa murhaaja paljastuu heti kirjan alussa.

 

Jenni Räinä; Vesa Ranta: Reunalla
Like kustannus, 2017.
ISBN: 9789520116484

Teksti: Helena Kokko, tietopalvelusihteeri, TAMK kirjasto- ja tietopalvelut

Kirjastolaisen kirjavinkkaus 19.12.2017

REUNALLA kirja oli yksi 2017 vuoden Tieto-Finlandia-palkinnon saajaksi. Kirja kertoo kiehtovasti Suomen syrjäkylien viimeisistä asukkaista. Kirjan tekijät Jenni Räinä (toimittaja) ja Vesa Ranta (valokuvaaja) ovat kahden vuoden ajan kiertäneet Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun syrjäseutuja ja tutustuneet sen asukkaisiin sekä heidän arjen elämään.

Kirjassa kerrotaan, ettei maaseutu ole yhtä kurjistuvaa kaikkialla, vaan kokonaiskuva on paljon tilastoja parempi. On maaseutua, joka on oikein elinvoimaista ja elää lähikaupunkien läheisyydestä sekä matkailusta. Edelleen maaseudulla on omat valttikorttinsa metsät, järvet. Kirjan tekijöiden mielestä nämä valttikortit vetävät kuitenkin puoleensa yhä harvemmin puoleensa. Joten he halusivat tietää mitä on maaseutu näiden rajojen ulkopuolella? Miksi joku haluaa jäädä kauas asumaan ja elämä muuttuu hankalaksi?

Kirjassa on monta kiehtovaa elämänkertomusta ja kerrotaan miksi jotkut haluavat elää näillä syrjäkylillä, vaikka kaikki palvelut voivat olla kymmenien kilometrien päässä.

Asukkaiden elämätarinat kerrotaan kuvin ja sanoin taitavasti. Ja kirja on viehättävä ja mielenkiintoinen kertoen ihmisten eri elämän vaiheista. On paluumuuttajia, jotka haluavat kasvattaa lapsensa luonnon läheisyydessä. Kuten kirjassa perheen äiti sanoo löydettyään heidän löydettyään kodin ”On tullut rauha, tänne me jäädään. En ole jumiutunut paikoilleen, vaan asiat ovat loksahdelleet kohdilleen. Enää ei ole levottomuutta siitä, mitä isona tekisi.”

Kirjan luettuani toivoin, että tämä kirja olisi kuluvan vuoden Tieto-Finlandia palkinnon saaja. Tieto-Finlandian palkinnot jaettiin 29.11.2017   ja palkinnon voitti Riittä Kylänpään teos Pentti Linkola – ihminen ja legenda. Raadin perustelu ehdokkaista voit lukea oheisesta linkistä.

”Reunalla” on lainattavissa TAMKin kirjastosta. 

 

Henri Vernes & William Vance: Bob Morane
Otava, 2017.
ISBN:9789511316367

Teksti: Hannu Hahto, informaatikko, TAMK kirjasto- ja tietopalvelut

Kirjastolaisen kirjavinkkaus 18.12.2017

1970-luvulla Suomessa ilmestyi jonkin aikaa Zoom-niminen sarjakuvalehti, jonka kautta monet tutustuivat ensi kertaa eurooppalaisiin laatusarjakuviin, Asterixistä ja Tintistä lähtien. Zoomin yhdessä numerossa oli aina monta tarinaa, jotka etenivät yhden numeron osalta vaihtelevan sivumäärän verran ja jatkuivat sitten seuraavassa numerossa. Tarkoitus oli saada tietenkin ostamaan seuraavakin numero.

Samoja sarjakuvia kuin Zoomissa julkaistiin Zoomin ja vähän muittenkin toimesta 1970-luvulla sitten myös kokonaisina albumeina ja näitä pystyy vieläkin ostamaan antikvariaateista ja erinäisiltä kirjamessuilta. Monien sarjakuvien julkaisut jäivät kuitenkin tähän pioneerikauteen ja vasta viime vuosina niitä on julkaistu uudestaan.

Valerian-avaruussarjakuvaa on julkaistu 1970-luvulta lähtien kun siitä on tullut uusia albumeita tälläkin vuosituhannella, ja myös vanhoja albumeita on julkaistu viime vuosina uudelleen. Lisäksi viime vuosina on julkaistu uudelleen mm. Alixia, Blake & Mortimeria, Bruno Brazilia, Comanchea, Haikaralaivuetta, Punapartaa ja Umpah-pahia. Itsekin olen näitä keräillyt ja lueskellut kun olen kerinnyt.

Eräs puuttuva hahmo jäi mieleen kouluvuosilta: Bob Moranea oli pari tarinaa Zoomissa ja sen jälkeen ilmestyi useita kokonaisia albumeita. Ajattelin joskus viime vuosien aikana, että olisi kiva, jos Moraneakin julkaistaisiin uusiksi. Ja kas kummaa: toiveet voivat toteutua – Otava julkaisi tänä syksynä viiden albumin kokoelman Bob Moranen tarinoita!

Albumikokonaisuuden upea kansikuva on klassisesta Silmät sumussa –tarinasta, joka ilmestyi aikoinaan myös Zoomissa. Lisäksi on mukana neljä muuta tarinaa, joita ei ole aikaisemmin julkaistu suomeksi. Toisaalta niitä aikoinaan suomeksi julkaistuja Bob Morane -tarinoita ei saa edelleenkään kuin antikvariaattien ja kirjastojen kautta, tuota mainittua aloitustarinaa lukuunottamatta.

Bob Morane on belgialaisen Henri Vernesin agenttisankari, joka esiintyi ensin romaaneissa, kunnes siirtyi sarjakuvan puolelle, jossa häntä piirsi mm. William Vance, joka on taiteilijanimestään huolimatta myöskin belgialainen ja piirtänyt myös mm. Bruno Brazilia. Bob Morane on itse ranskalainen, mutta taistellut RAF:n lentäjänä toisen maailmansodan aikana, ja hän on hieman James Bondin tapainen seikkaileva agenttihahmo, tosin enemmänkin freelancer. Apumiehenään hänellä on karskea skotti Bill Ballantine, joka on harkitsevaa Moranea räväkämpi hahmo. Myös erinäisiä kauniita naisia esiintyy tarinoissa, sekä hyvisten että pahisten puolella.

Bob Moranen tarinoissa on monesti tieteis- ja jopa yliluonnollisia elementtejä, kuten ilmenee esim. vanhojen suomennettujen albumien nimistä Hirmuliskojen temppeli sekä Kivijättien kosto, jossa Pääsiäissaaren kivipatsaat lähtevät kävelemään… Mystinen on myös tämän albumikokoelman jo mainittu aloitustarina Silmät sumussa, jossa robottimaiset hahmot lähettävät silmistään kuolettavia säteitä.

Seuraavissa tarinoissa kuvaan tulee Moranen perivihollinen herra Ming eli Keltainen varjo, aasialainen superroisto, joka tuntuu pystyvän mihin vain – toisen tarinan alussa hän lähettää pieniä eläviä nukkeja Moranen kimppuun! Kolmannessa tarinassa Bob ja Bill shangaijataan epämääräisille aasialaisille vesille. Neljännessä tarinassa liikutaan Väli-Amerikassa, tosin kuvitteellisten valtioiden alueella… Ja viidennessä tarinassa harrastetaan jo aikamatkailua: Morane ja Ballantine päätyvät keskiajalle erään Valerian-tarinan tapaan!

William Vancen piirtämät Bob Morane –tarinat ovat hyvin piirrettyjä ja vetäviä, eurooppalaisen sarjakuvan parhaimmistoa. Toivottavasti nämä uudelleenjulkaisut saavat jatkoa.

Boel Westin & Helen Svensson (toim.): Kirjeitä Tove Janssonilta
Schildts & Söderströms, 2014.
ISBN: 9789515234094

Teksti: Hannele Timola, informaatikko, TAMK kirjasto- ja tietopalvelut

Kirjastolaisen kirjavinkkaus 17.12.2017

Olen Tove Jansson -fani. Luen mielelläni melkein mitä tahansa, mikä liittyy Tove Janssoniin. Sattuipa käteeni 2014 ilmestynyt Tove Janssonin kirjeiden kokoelma, joka osoittautui todelliseksi herkuksi Tove Jansson-harrastajalle. Kirjekokoelma täydentää mielenkiintoisesti Jansson-tietämystä.

Valikoimassa on mukana Tove Janssonin kirjeitä kuudelta vuosikymmeneltä, vuodesta 1932 (Tove 18 vuotias) vuoteen 1988 (Tove 74 vuotias). Kirjeet on suomennettu ja julkaistaan aikajärjestyksessä ryhmiteltyinä vastaanottajien mukaan. Mukana on kirjeitä perheelle, ystäville, rakastetuille ja lopussa on  muutama kirje läheiselle kustantajalle.

Tove Jansson oli mieletön kirjeiden kirjoittaja. Kirjeenvaihto oli ihmisten arkipäivää vanhassa maailmassa ennen kännyköitä, sähköpostia, kameroita, somea, pikaviestimiä ja jatkuvasti päivittyvää uutisvirtaa, mutta Tove Jansson (1914-2001) oli aivan erityisen ahkera kirjeiden kirjoittaja. Miten tuottelias ja monipuolinen taiteilija siihen ehtikään! Ystävilleen ja läheisilleen hän saattoi kirjoittaa parin päivän välein useiden sivujen mittaisia kirjeitä. USA:ssa asuvan ystävättärensä Eva Konikoffin kanssa Tove oli kirjeenvaihdossa yli 25 vuotta, vaikka tapaamiset toteutuivat harvoin. Kun Tove oli muumi-uransa huipulla, hän sai säkeittäin kirjeitä ympäri maailmaa, ja kilttinä ihmisenä pyrki vastaamaan kaikkiin. On arvioitu, että Jansson sai taiteilijauransa aikana 92 000 kirjettä, joihin odotettiin vastausta. Kirjeiden kirjoittamisesta tulikin Tovelle lopulta taakka.

Valikoiman kirjeet avaavat mielenkiintoisia näkökulmia Janssonin elämänvaiheisiin, jotka ovat jo tuttuja elämäkerroista. Kirjeissään Jansson selvittää omin sanoin ajatuksiaan ja tunteitaan ja kuvaa hyvinkin yksityiskohtaisesti asioita ja sattumuksia elämässään. Monet kirjeet ovat kuin alkuja tai harjoitelmia tuleviin novelleihin. Hiljattain luin Sirke Happosen kokoaman Bulevardi ja muita kirjoituksia (Tammi 2017), joka sisältää Tove Janssonin tuntemattomia novelleja ja muita kirjoituksia. Kirjekokoelma täydentää mm. tätä novellikokoelmaa mainiosti. Itse asiassa kirjekokoelma täydentää koko Tove Janssonin tuotantoa. Paitsi kirjallista tuotantoa kirjekokoelma valottaa luonnollisesti Janssonin kuvataiteilijuutta ja maalausten taustoja. On myös hyvin mielenkiintoista lukea Janssonin kuvauksia omista ja taiteilijaystäviensä tempauksista, hummauselämästä, parisuhdeongelmista, perheen arkipäivästä ja kunkin aikakauden elämästä.  Se on kulttuurihistoriaa hauskalla tavalla. Myös matkakirjana kirjekokoelma on kiehtova. On hyvin kiinnostavaa lukea Janssonin matkaraportteja Euroopasta samoilta kulilta, joissa itsekin on saattanut käydä. Ja saaristoelämän kuvaukset – ne vasta ihania ja jännittäviä ovat!

Toven kirjeitä on varmasti ollut ihana saada. Kirjeissään Tove on läheinen, ystävällinen, kohtelias, hauska ja nokkela ja hän näkee todella vaivaa kirjeen kirjoittamisessa. Tove kokee juttelevansa kirjeen kautta sen vastaanottajalle. Tove kirjoitti aina kaikki kirjeensä käsin, varusti ne usein jopa loistokkain piirroksin – ja itse yhden kirjeen osavastaanottajana voin kertoa, että jopa pieni piirroksella varustettu kiitosviesti voi olla todella kaunis ja sympaattinen.

Suosittelen kirjaa lämpimästi Tove-harrastajille. Kannattaa varata elämäkerrat viereen rinnakkaistarkistuksia varten!

Roope Lipasti & Karoliina Korhonen: Elovena-tyttö: suomalaisuuden käsikirja ulkomaalaisille
Atena, 2017.
ISBN: 978-952-300-352-1

Teksti: Leeni Pukkinen, informaatikko, TAMK kirjasto- ja tietopalvelut

Kirjastolaisen kirjavinkkaus 16.12.2017

Roope Lipasti on kirjoittanut kiinnostavan kirjan, jossa suomalainen ja ulkomaalainen törmäävät ja joka laittaa suomalaisen ajattelemaan suomalaisuutta sen syvintä ydintä myöten. Kirja on kuitenkin ennen kaikkea hauska, tosin monet muutkin tunteet valtaavat suomalaisen kirjaa lukiessa. Nolojakin hetkiä löytyy, ja myötähäpeää. Mutta vauhtia ei puutu ja nauraakin saa.

Taloyhtiöön muuttaa ulkomaalainen tai ainakin ulkomaalaisen näköinen asukas. Hallituksen puheenjohtaja on lisännyt kokouksen asialistalle kohdan: ”Ulkomaalaisen muutto taloyhtiöön & toimenpiteet”. Hallituksen jäsenet kysyvät: Mitä toimenpiteitä tarvitaan?

”Täytyy varautua ja sopia mitä tehdään, jos vaikka tulee eteen ongelmia.” Mitä ongelmia?

Muut hallituksen jäsenet olivat sitä mieltä, että tulokas pitäisi toivottaa tervetulleeksi, ja ennakkoluuloton ja ystävällinen Pirjo rupeaa valmistelemaan tervetulojuhlaa.

Pekka, kotona viihtyvä, eronnut, lapseton, ei-työssäkäyvä, Urho-marsun isäntä ottaa tehtäväkseen tutustua Jussufiin – ja itse asiassa kotouttaa hänet. Pekka haluaa olla Jussufille apuna kaikissa asioissa, opettaa hänelle miten suomalainen yhteiskunta toimii ja päättää kirjoittaa oppaan Suomalaisuuden käsikirja ulkomaalaisille. Kun Pekka menee ensimmäistä kertaa tapaamaan Jussufia, hänellä on uunituore mustikkapiirakka mukanaan. Jussuf pomppii avaamaan oven yhden jalan varassa, toisen jalan tilalla on tynkä, johon on tatuoitu vaalean naisen kuva, Elovena-tyttö.

Jussuf kertoo haluavansa etsiä suomalaisen Marjan, joka oli auttanut häntä työmatkalla tapahtuneen pommi-iskun jälkeen. Marjan etsintämatka alkoi hyvin mutta jatkui hieman mutkikkaammin. Mihin kaikkeen miehet joutuivatkaan matkallaan, pakomatkasta hirvenmetsästysporukkaan, myrskyävän järven aalloissa polskimisesta saunanlauteilla kärvistelemiseen, ja törmäävät vähän väliä suomalaisuuden peruspiirteisiin. Suomalainen kuitenkin ”selviytyy aina ongelmista, jotka on ensin itse luonut.”

Kaikki kokemukset ovat Jussufille tulevaisuudessa varsin tärkeitä, miksi, se selviää ennen kirjan loppua. ”Jussuf oli nyt tutustunut suomalaiseen ruoka-, liikenne-, mökki-, metsästys-, jonotus- sekä tapaturmakulttuuriin, ja jos hän vieläkin halusi jäädä maahamme, hän oli hullu ja sopisi siksi tänne hyvin.”  Loppua kohti kirjan tapahtumat vain villiintyvät, mutta onnellista loppuahan tässäkin romaanissa  tietysti odotellaan. Eiköhän se sieltä sitten tulekin yllätyksiä mukanaan.

Otteet Pekan blogikirjoituksista ja niihin liittyvät musta-valkoiset kuvat ”värittävät” kirjaa. Noilla sivuilla Pekka selvittää suomalaisuuden piirteitä, ja hämmästyksekseen hän löytää  kommenttien ja jakojen vyöryn. Kirjoituksissaan Pekka selvittelee mm. suomen kieltä, mediaa, suomalaisia keksintöjä, asenteita, muotoilua: ”Aaltomaljakko ei ole lain mukaan pakollinen suomalaiskodin varuste, mutta kyllä sellainen on hyvä olla, vähän niin kuin palosammutin ja muumimuki.”

Karoliina Korhosen kuvitus yksinkertaisine, mutta ilmeikkäine ihmishahmoineen tukee mainiosti Pekan blogitekstejä.

Roope Lipasti on itse sanonut, että Elovena-tyttö on sekoilukohellusromaani ja pitkään aikaan hauskin hänen kirjoistaan.

Emil Anton: Katolisempi kuin luulit – aikamatkoja Suomen historiaan
Kirjapaja, 2017.
ISBN:9789522886200

Teksti: Hannu Hahto, informaatikko, TAMK kirjasto- ja tietopalvelut

Kirjastolaisen kirjavinkkaus 15.12.2017

Tänä vuonna on kovasti juhlittu Suomen satavuotista itsenäisyyttä, mutta sen lisäksi on muistettu protestanttisen reformaation (aiemmin: uskonpuhdistus) 500-vuotismuistoa. Tähän olisi voinut ottaa tietysti jonkun Luther-kirjan, mutta ajattelin katsoa asiaa vähän toiselta kantilta. Tänä vuonna on ilmestynyt myös Emil Antonin teos Katolisempi kuin luulit – aikamatkoja Suomen historiaan. Sitä paitsi se on pieni kirjanen, jonka lukee nopeasti – 10 lukua, yksi per vuosisata ja kaikkiaan vain n. 130 sivua.

Perinteisesti on Suomen Ruotsin ja katolisen kirkon yhteyteen liittymisen ajankohtana pidetty 1100-lukua, jonka puolivälissä tehtiin (mahdollisesti) ns. ensimmäinen ristiretki. Piispa Henrikin ja Lallin historiallisuuttakin on osin kyseenalaistettu tutkijoidenkin piirissä. Suomalaisille Lalli on ollut suurempi samaistumisen kohde, mutta kannattaa muistaa, että sekä Lallin että hänen vaimonsa Kertun nimet pohjautuvat kristillisiin pyhimysnimiin (Laurentius ja Gertrude).

Suomi ehti olla pääosin katolinen maa neljä vuosisataa. Turusta kehittyi Ruotsin ”Itämaan” hallinnollinen ja kirkollinen keskus. Katolinen kirkko toi myös kirjallisen kulttuurin Suomeen, ja ensimmäinen Suomea varten painettu kirja, Turun hiippakunnan messukirja eli Missale Aboense on vuodelta 1488.

Reformaatio ulottui myös Ruotsiin ja Suomeen 1520-luvulla, joskin on todettava, että ainakaan Suomessa sen syynä ei ollut sellaisia epäkohtia, joita Keski-Euroopassa kiistatta oli. Yleisesti tunnustettu tosiasia on, että luterilaisuuden omaksumiselle oli ennen kaikkea poliittiset syyt: ahnas kuningas Kustaa Vaasa pääsi reformaation avulla käsiksi kirkon omaisuuteen.

Siirtymä katolilaisuudesta luterilaisuuteen oli 1500-luvulla asteittainen ja Suomelle olisi ollut mahdollinen myös toisenlainen tie: Kustaan poika Juhana, Suomen herttua, otti vaimokseen katolisen Puolan Katariina Jagellonican ja kuninkaana alkoi valmistella paluuta katolisuuteen. Heidän poikansa Sigismund oli sekä Puolan että Ruotsin kuningas, mutta hävisi sisällissodan Juhanan veljelle Kaarle-herttualle, ja Ruotsi ja Suomi sen mukana jäi luterilaiseksi.

Kaarlen poika Kustaa II Adolf asettautui Keski-Euroopan protestanttien suojelijaksi katolisia vastaan kolmekymmenvuotisessa sodassa. Häntä seurasi hallitsijana hänen tyttärensä Kristiina, joka kääntyi itse katolisuuteen ja muutti Roomaan. Kristiinasta on Mika Kaurismäki tehnyt suht tuoreen elokuvankin, tosin sen kuva ”tyttökuninkaasta” ei ole erityisen luotettava.

1600-luvulla luterilaisuus jäykistyi luterilaiseksi puhdasoppisuudeksi, ja mm. Mooseksen laki otettiin käyttöön (monista rikoksista seurasi periaatteessa kuolemanrangaistus). Katolisuudesta, joka oli ollut Suomen valtauskonto vielä 1500-luvun alussa, tuli lainsuojaton uskonto, ja katoliikeille annettiin ISIS-mäiset vaihtoehdot: maasta pois tai henki pois.

Pipo alkoi löystyä vasta 1700-luvun lopulla, jolloin Tampereen kaupunginkin perustanut edistysmielinen Kustaa III oli valmis tarjoamaan eriuskoisillekin oikeudet, mikä tosin ei koskenut Suomessa esim. juutalaisia.

1800-luvun alussa Suomi sitten joutui Venäjän vallan alle. Suomi sai kuitenkin säilyttää luterilaisen uskonsa, vaikka emämaa olikin ortodoksinen. Valtakirkolle tuottivat kuitenkin harmaita hiuksia erilaiset herätysliikkeet, joita kirkko pyrki suitsimaan.

Varsinainen uskonnonvapauslaki Suomeen saatiin vasta maan itsenäistyttyä 1923. Kirjan aiheena oleva katolisuus on Suomessa edelleenkin marginaaliuskonto, siihen kuuluu vain 0,25 % väestöstä. Ennen viime aikoja Suomen tunnetuin katolinen lienee ollut Hesarin pitkäaikainen pilapiirtäjä Kari Suomalainen, viime aikoina taas eräs S:lla alkava poliitikko…

Antonin kirja on hauska lukea ja eräänlainen pikakelaus Suomen henkiseen ja muuhunkin historiaan. Koska katolisuus oli useita vuosisatoja maassa kielletty uskonto, kirjoittaja joutuu käsittelemään monia muita ilmiöitä sen sijaan. Jokaisen luvun lopussa on lukuvinkkejä, menovinkkejä ja taidevinkkejä, tyyliin käy Naantalissa, jossa on myös presidentin kesäasunto – koko kaupunki, ruotsiksi Nådendahl, latinaksi Vallis Gratiae eli armon laakso on syntynyt birgittilaisluostarin ympärille, joka perustettiin sinne 1400-luvulla.

Paavo Järvinen: Kovaa aikaa
Warelia, 2017.
ISBN:9789525940282

Teksti: Tero Kansanaho, informaatikko, TAMK kirjasto- ja tietopalvelut

Kirjastolaisen kirjavinkkaus 14.12.2017

Tänä syksynä ilmestyi yllättävä lisä vuoden 1918 tapahtumia kuvaavaan kaunokirjallisuuteen, teknikko Paavo Järvisen omaelämäkerrallinen romaani Kovaa aikaa: erään punakaartilaisen kokemuksia kansalaissodan ajalta. Romaanin käsikirjoitus valmistui 1950-luvun jälkipuolella, mutta unohtui kirjoittajan jäämistöön vuosikymmeniksi, kunnes kirjoittajan poika Jussi Järvinen otti yhteyttä historiantutkija Tuomas Hoppuun. Tämä kiinnostui välittömästi tekstistä, ja käsikirjoitus päätyi julkaistavaksi lähes alkuperäisessä muodossaan, vain vähäisin stilisoinnein. Hoppu kirjoitti romaaniin alkusanat sekä lisäsi joitakin selittäviä alaviitteitä.

Järvisen romaani on näkökulmaltaan mielenkiintoinen. Kirjan päähenkilö – Järvisen omakuva – Aksu Jokinen on nuori Helsinkiin muuttanut tehdastyöläinen. Aksun kokemusten kautta välittyy kaunokirjallisuudessa aiemmin vähälle huomiolle jäänyt kaupunkilaisen teollisuustyöväen arki kansalaissodan aattona, samoin kuin vallankumouksellisen aatteen nousu työväen keskuudessa ja punakaartien synty isoimmissa kaupungeissa. Tuomas Hoppu huomauttaakin osuvasti alkusanoissaan, että Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian vaikutuksesta vuoden 1918 tapahtumat usein mielletään liittyviksi torppariasiaan ja maaseudun köyhälistön kansannousuun, vaikka valtaosaltaan sisällissodan kasvuympäristön muodostivat suurimmat kaupungit ja etenkin teollisuustyöväestön heikentynyt taloudellinen tilanne maailmansodan myötä.

Kirjan tapahtumissa seurataan Aksu Jokisen vaiheita vuoden 1917 keväästä seuraavan vuoden syksyyn, jolloin hän vapautuu vankeudesta. Aksu on romaanin alussa 17-vuotias nuorimies, jota ei kiinnosta joukkosieluisuus, vaan hän ajattelee omilla aivoillaan. Aksukin kannattaa työväen aatetta, mutta jyrkän linjan agitaattorit eivät saa hänen hyväksyntäänsä. Hän myös välttelee punakaartiin liittymistä, kunnes hänelle ei oikeastaan jää jäljelle muita vaihtoehtoja. Sotatoimien alkaessa Aksu lähtee muiden mukana rintamalle, ja vaikka ei missään vaiheessa usko aseellisen toiminnan oikeutukseen, täyttää siitä huolimatta rivissä paikkansa. Kaikki näin eivät kuitenkaan tee, ja ehkä suurimman pettymyksen aiheuttavat kaartilaisten johtajat tai tarkemmin toiminnan yleinen sekasortoisuus ja järjestyksen puute joukoissa. Tappion jälkeisen vankeuden aikana Aksu käy oman selviytymistaistelunsa olosuhteissa, joissa moni joutuu luovuttamaan.

Aksun ajatusmaailmassa viehättää kovasta ajasta riippumaton ihmisyys, syvä inhimillisyys. Aksulle asiat eivät ole mustavalkoisia, eikä hänen toimiaan ei ohjaa viha, vaan pyrkimys oikeudenmukaisuuteen. Kertojana Paavo Järvinen onnistuu välittämään kipeästä ja vaikeasta aiheesta yllättävän avarakatseisia ja isosydämisiä tuntoja. Hän ei tekstinsä kautta syyllistä ketään, vaan pyrkii ymmärtämään kaikkia osapuolia. Kerronnassa kiinnittyy huomio myös ilmiöiden ja ympäristön tarkkaan havainnointiin. Kaiken kaikkiaan teksti on sujuvaa, ja osoittaa monin paikoin tekijänsä kirjallista lahjakuutta. Paavo Järvinen menehtyi moottoripyöräonnettomuudessa 1958, joten romaanikäsikirjoitus jäi hänen ainoaksi teoksekseen. Joka tapauksessa, Kovaa aikaa ansaitsi ehdottomasti tulla julkaistuksi, ja Suomi 100 -juhlavuosi oli juuri sopiva ajankohta tällaiselle kirjalle.