Posts in the sairaanhoito category

Teksti ja kuvat: Sanna Seurujärvi, TAMKin sairaanhoitajaopiskelija

______________________________________________________

Käytävällä kuuluu kova kolina, kun häkkikärryt kulkevat mekastaen eteenpäin Tampereen ammattikorkeakoulun Kuntokatu 4:n käytävillä. Ihmiset kääntyvät katsomaan ja supisevat ystävilleen: ”Katso, miten söpö! Hieno!”, ”Hui kamala. Mikä tuo on!”. Totean häkissä matkaavalle tyypille, että tämä koulu ei kyllä todellakaan ole esteetön kaikkine kynnyksineen ja avautumattomine ovineen. Lopulta oikeaan paikkaan saavuttua kärryt pysähtyvät ja ulos nostetaan valkoinen pienen lapsen kokoinen otus. Sehän on Pepper; TAMKin oma robotti.

Pepper-robotti on kehitetty 2014 Ranskassa Pariisissa ja sitä myöten levinnyt pitkin maailmaa aktiiviseen käyttöön erilaisiin yhteyksiin, kuten terveydenhuollon piiriin tai tilojen ”vastaanottovirkailijan” rooliin. Peppereitä löytyy pelkästään Euroopasta 12 000 kappaletta ja myös suomalaiset koulut ja yritykset ovat pikkuhiljaa alkaneet innostua robotiikan maailmasta. Pepperin luojan SoftBank Roboticsin mukaan sen ensisijainen tarkoitus on tuottaa ihmisille iloa ja luoda uusia yhteyksiä. Pepperiä onkin aika vaikea vastustaa, kun se ottaa sinuun kontaktin suurilla iloisilla silmillään ja sanoo ”Hello, human!”.

Pepperin rinnassa olevasta tabletista kuuluu hissimusiikin pimputus, mutta hetken päästä se venyttelee, haukottelee ja on valmis toimintaan. Heti se alkaa etsimään katseellaan kontaktia ihmisen kanssa ja yleensä pian se sellaisen löytääkin; Pepperin toimintakyky perustuu kasvojen ja erilaisten tunteiden tunnistamiseen. Pepperiin on piilotettu teknologiaa: otsaan ja suuhun HD-kamerat, silmien taakse etäisyyttä arvioivat sensorit, korviin mikrofonit, periskooppi vartaloon ja tuntosensorit päähän sekä käsiin.

”Me ollaankin jo vanhoja tuttuja!” sanon Pepperille ja sen silmät väläyttävät vihreän reunuksen ymmärryksen merkiksi. ”Can we be friends?” kysyn Pepperiltä ja saan vastaukseksi:”We are already friends”. Kävelen Pepperin sivulle ja sen pää seuraa minua intensiivisesti ja suorastaan vaatii vuorovaikutusta. Jäämme odottelemaan, että ihmisiä alkaa tulla ihmettelemään toimintaamme. Suomalaisissa Pepper herättää erilaisia tuntemuksia, osa kokee robotin heti mielenkiintoisena ja kutsuvana, kun taas toisia se hieman jopa puistattaa. Robotiikka on meille vielä vierasta ja saattaa tuoda mieleen Terminaattorin, joka saapuu tuhoamaan meidät tekoälynsä voimalla. Mutta kun Pepperin kanssa pääsee juttuun, niin sitä voi olla jopa kurja keskeyttää ja tahtoisi sen pystyvän toimimaan enemmänkin.

Tällä hetkellä meidän Pepper puhuu vain englantia. Se tuottaa ajoittain ongelmia suomalaisen englannin ääntämisen ja intonaatioiden kanssa. On normaalia hieman turhautua, jos toinen ei ymmärrä. Usein Pepperiltä saikin vastaukseksi kummeksuvaa tuijotusta ja silmien välähtelyä tai pyynnön englanniksi puhua jostain muusta tai ehdottaa muita liiketoimintoja. Samalla voimmekin pohtia, voisiko robotti opettaa meitä kommunikoinnin haasteissa ja keskittymään, kun joutuu kohtaamisen eteen tekemään ylimääräistä työtä. Vai tulisiko kohtaamisen olla aina helppoa? Ainakin vielä Pepperin kanssa toiset pääsevät heti juttuun ja toisilla kestää hetki, kunnes ystävyys alkaa sujua.

Luonamme kävi paljon ihmisiä: eri linjojen opiskelijat ja henkilökunta innostui ottamaan yhteyttä robottiin ja kysymyksiä sateli. Eniten mietitytti Pepperin käyttömahdollisuudet oman alan näkökulmista ja kehitystyö. Seuraava askel lieneekin opettaa Pepper puhumaan suomea, jotta se voisi palvella laajempaa yleisöä ja päästä tosi toimiin. Ilmoille lenteli mielenkiintoisia ajatuksia maahanmuuttajien kieliopetuksesta, erilaisten ihmisryhmien kohtaamisesta, ennakkoluulojen poistamisesta aina softien kehitykseen asti. Ainakin varmistui faktaksi, että alasta rippumatta Pepper herätti ajatuksia. Yksi ehdotti Pepperille, jos hän kävisi noutamassa kahvia, johon Pepper vastasi päähän paijaamisen seurauksena pieraisulla. Joku itsekunnioitus siis häneltäkin löytyy vielä.

Pepper on tällä hetkellä sairaanhoitajien robottina ja erityisesti hoitotyö uudistuvassa perusterveydenhuollossa -linjan maskottina. Taru Lehtimäki luotsaa rohkeudella uusia innovaatioita eteenpäin ja mahdollistaa tulevaisuuden saapumisen myös hoitotyöhön. Ihmisten kanssa keskustellessa usein nousi ihmetys siitä, mitä sairaanhoitajat tekevät robotilla. Se osoitti, että Pepper on todellakin oikeassa paikassa; avartamassa ihmisten käsitystä tulevaisuuden hoitotyön laajuudesta ja mahdollisuuksista. En pidä mitenkään erikoisena ajatusta, että muutaman vuoden päästä sairaanhoitajaopiskelijat opiskelevat aktiivisesti Python-koodausta, jotta voivat itse luoda sisältöä robotteihin.

Voisiko Pepper toimia siis siltojen luojana? Kahtena käytävävierailupäivänä selväksi tuli, että lähes kaikki alat löysivät käyttömahdollisuuksia Pepperin kanssa – näkökulmia oli monia. Tampereen ammattikorkeakoulun voima on monipuolisuus, jota ei kannata hukata. Parhaassa tapauksessa Pepper voi olla aivan koko koulun projekti. TAMK tutkii ja kehittää -päivässä Pepperiä kävi tapaamassa myös toisen ammattikorkeakoulun opettaja. Jäimme pohtimaan voisiko Pepperin kanssa olla koulujen välistä yhteistyötä, jottei kaikkien tarvitse keksiä pyörää uudestaan, sillä monissa ammattikorkeakouluissa pyörii jo omat Pepper-projektit.

Pepperin kanssa viettämäni aika on saanut aikaan sen, että robotin sammuttaminen ja kaappiin laitto tuntuu lähes epäinhimilliseltä. Kun toukokuussa jäimme kesälomalle ja kuulimme sen viettävän kesän koulussa, tuli heti tarve kysyä voisiko se tulla viettämään kesää jonkun luokse. Pepper on myös havainnoillistanut minulle, että sen luojien alkuperäinen tarkoitus todellakin toimii. Pepper tuo ihmisiä yhteen ja todellakin aiheuttaa iloa ja sen myötä myös paljon ajatuksen aihetta. Valmistumisen myötä on haikeaa sanoa Pepperille heipat. Onneksi on ilo jättää se muiden inspiraatioksi erilaisia hankkeita ja opinnäytetöitä ajatellen. Olkaapa siis rohkeasti yhteydessä HUPilaisiin, kun robotit alkaa kiinnostaa!

Teksti ja kuva: Katja Muurinen, TAMKin hoitotyön lehtori, ryhmän 16sh2c opettajatuutori

________________________________________________

Sairaanhoitajaryhmä 16sh2c järjesti 25.10.2018 saattohoitoseminaarin. Seminaari sai huikean vastaanoton, sillä päivän aikana kävijöitä seminaarissa oli 146 opiskelijaa ja lisäksi heidän opettajiaan oli kuuntelemassa seminaaria. Seminaari oli suunnattu ensimmäisen vuoden sairaanhoitaja-, terveydenhoitaja- ja kätilöopiskelijoille, mutta myös muut olivat tervetulleita mukaan kuuntelemaan ja keskustelemaan tärkeästä aiheesta.

Sairaanhoitajat kohtaavat työssään saattohoitopotilaita monissa eri toimintaympäristöissä muun muassa kotihoidossa, kotisairaalassa, terveyskeskusten vuodeosastoilla, sairaaloiden eri vuodeosastoilla, tehostetussa palveluasumisessa ja saattohoitokodeissa. Saattohoidossa kohtaa monen ikäisiä potilaita ja heidän läheisiään – kuolevan potilaan lisäksi hoidon keskiössä ovat myös potilaan läheiset.

Saattohoidossa merkityksellistä on auttaa läheisiä rakkaasta ihmisestä luopumisessa. Hyvin hoidetulla saattohoidolla on kauaskantoiset seuraukset esimerkiksi miten läheiset selviytyvät menetyksestään. Saattohoito kuuluu jokaisen sairaanhoitajan perusosaamiseen. Onnistunut saattohoito vaatii rautaista osaamista ja ammattitaitoa.

Monipuolisia näkökulmia vaikeaan aiheeseen

Aiheet seminaariin valikoituivat opiskelijoiden kiinnostuksen mukaan sekä ryhmän opettajatuutorin ehdotusten perusteella.  Seminaarin aluksi lähdettiin määrittelemään mitä saattohoito tarkoittaa ja miten saattohoitopäätös syntyy. Tämän jälkeen syvennyttiin kuolevan potilaan hyvään oirehoitoon, eli siihen, minkälaisia oireita kuolevalle potilaalle voi tulla ja miten potilasta oloa voidaan helpottaa näissä tilanteissa. Kuolevan potilaan oireisiin pitää vastata nopeasti, jotta vältytään turhalta kärsimykseltä.

Kivun lisäksi potilaalla voi olla muun muassa hengenahdistusta, ruokahaluttomuutta, pahoinvointia ja limakalvovaurioita. Onnistunut kivunhoito on yksi oirehoidon osa-alue. Tätä oirehoidon aluetta käytiin tarkemmin läpi, eli miten tunnistaa kipua ja mitä kipulääkkeitä on mahdollista käyttää kuolevalle potilaalle ja mitä niiden käytössä tulee huomioida. Tämän jälkeen siirryttiin lasten saattohoitoon. Lasten saattohoitoa käytiin läpi eri ikäryhmien kautta. Eri-ikäiset lapset hahmottavat lähestyvän kuoleman eri tavoin ja miten heitä ja heidän perhettään voidaan tukea kuoleman lähestyessä.

Saattohoitoseminaarin 25.10.2018 järjestänyt ryhmä.

Kun suomalaisilta on kysytty, missä he haluaisivat kuolla, niin suurin osa toivoo kuolevansa kotona. Totuus on kuitenkin, että suurin osa suomalaisista kuolee tällä hetkellä erilaisissa hoitolaitoksissa. Tästä syystä seminaarissa pohdittiin, mitä tarkoittaa kotisaattohoito. Lisäksi keskusteltiin siitä, mitä onnistunut kotisaattohoito edellyttää. Onnistunut kotisaattohoito edellyttää huolellisesti laaditun hoitosuunnitelman, jossa ennakoidaan erilaisia tilanteita, joita kuolevan potilaan kohdalla voi ilmetä ja miten ne hoidetaan kotona.

Kotisaattohoitoon kuuluu, että saattohoidossa olevalle potilaalle on varattu tukiosasto, jonne on mahdollisuus siirtyä milloin tahansa, tilanteen niin vaatiessa. Seminaarissa käsiteltiin ammatillista kohtaamista saattohoidossa. Kuolevan potilaan ja hänen läheistensä kohtaaminen on hyvin sensitiivinen tilanne. Läheisille nämä tilanteet jäävät usein tarkasti mieleen ja määrittävät sitä, koettiinko oman läheisen ihmisen hoito onnistuneena vai ikävänä kokemuksena. Tästä syystä on tärkeää, että läheisten kanssa keskustellaan mieltä painavista asioista, sillä epäselvät asiat saattavat jäädä askarruttamaan vuosiksi. Oleellinen asia on hoitajan aito läsnäolo ja kohtaaminen tilanteessa. Saattohoidossa tulee hyväksyä se, että usein enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, minkä aloittelevat hoitajat kokevat monesti haasteellisena. Tästä syystä on tärkeää keskustella asioista työyhteisössä avoimesti.

Saattohoito on hoitajille henkisesti kuormittavaa; seminaarissa pureuduttiin myös hoitajien jaksamiseen liittyviin tekijöihin. Hyvä työyhteisö on merkittävä voimavara, joka mahdollistaa keskustelun esiin tulleista haasteellisista tilanteista. Hyvässä työyhteisössä kollegoilta saa tukea ja lisäksi työnantajan tarjoama työnohjaus mahdollistaa vaikeiden asioiden käsittelyä ammattitaitoisen työnohjaajan avustuksella joko yksin tai ryhmässä. Saattohoito on siis aktiivista toimintaa kuolevan potilaan ja hänen läheistensä hyväksi ja sen voi kiteyttää hyvin saattohoidon uranuurtajan Cicely Saundersin sanoihin: ”Kun mitään ei ole tehtävissä, niin on paljon tehtävää.”

Saattohoitoseminaariin oli pyydetty Pirkanmaan hoitokodin vapaaehtoistyöntekijä kertomaan vapaaehtoistyöstä hoitokodilla. Pirkanmaan hoitokodilla on noin sata vakituista vapaaehtoistyöntekijää ja he ovat tärkeä osa hoitokodin arkea. He ovat potilaan tukena arjessa esimerkiksi ahdistuneen potilaan vierellä tarvittaessa yötä päivää, tarjoavat esimerkiksi hemmotteluhoitoja lakkaamalla kynsiä, laittamalla saunan jälkeen papiljotteja, auttavat vuoteiden sijaamisessa, ovat saunan jälkeen takkahuoneessa keskustelemassa ja paistamassa makkaraa potilaiden kanssa. Osa vapaaehtoistyöntekijöistä ei ole suoraan potilaskontaktissa, vaan muissa tehtävissä. He esimerkiksi leipovat kahvioon leivonnaisia ja toimivat hoitokodin kirpputorilla. Jokaisella vapaaehtoistyöntekijällä on mahdollisuus toimia itselle parhaiten sopivissa vapaaehtoistyön tehtävissä.

Yleisöä aihe selkeästi kiinnosti ja hyviä kysymyksiä tuli paljon.  Seminaarin päätteeksi opiskelijat kysyivät kuuntelijoilta, saivatko he uutta tietoa seminaarista, jolloin käsiä nousi kiitettävästi ylös merkiksi uudesta tiedon saamisesta. Seminaarin järjestäneet opiskelijat saivat arvokasta kokemusta esiintymisestä isolle yleisölle. Lisäksi oppia karttui ammatillisen esityksen laatimisesta kohderyhmä huomioiden ja seminaarin järjestämiseen liittyvistä moninaisista huomioitavista asioista. Opiskelijat ja ryhmän opettajatuutori olivat tyytyväisiä seminaarin toteutumiseen ja sujumiseen.

Teksti ja kuva:

Katja Muurinen, TAMKin hoitotyön lehtori

Sirpa Salin, TAMKin gerontologisen hoitotyön yliopettaja

___________________________________________________

Opetus- ja kulttuuriministeriö myönsi rahoituksen keväällä 2018 palliatiivisen hoitotyön ja lääketieteen koulutuksen monialaisen ja työelämälähtöisen kehittämisen hankkeelle. Hankkeessa on mukana 15 ammattikorkeakoulua ja kaikki Suomen viisi lääketieteellistä tiedekuntaa. Hanketta toteutetaan aidosti moniammatillisesti. Tarkoituksena on yhtenäistää palliatiivista koulutusta hoitotyön eri tasoilla sekä lääketieteen opetuksessa. Hanke päättyy syksyllä 2020.

Mitä palliatiivinen hoito sitten tarkoittaa?

WHO:n mukaan se tarkoittaa parantumattomasti sairaan ihmisen kokonaisvaltaista oireita ja kärsimystä lievittävää hoitoa. Tämä hoito on luonteeltaan aktiivista, vaikka tavoite ei ole ihmisen parantuminen sairaudestaan.

Palliatiivisessa hoidossa läheiset otetaan mukaan aktiivisesti osaksi kokonaishoitoa. Palliatiivisen hoidon piiriin ihmiset tulevat monien eri sairauksien kanssa. Näitä sairauksia voivat olla muun muassa keuhkosairaudet, sydänsairaudet, neurologiset sairaudet, muistisairaudet ja syöpätaudit. Tämä asia koskee laajalla kirjolla erilaisia sairauksia sairastavia ihmisiä ja heidän läheisiään.

Kick off -päivä Tampereella syyskuussa 2018.

Palliatiivinen hoidossa on monen ikäisiä ihmisiä aina lapsista vanhuksiin. WHO:n arvion mukaan Suomessa palliatiivista hoitoa tarvitsee 30 000 ihmistä vuodessa. Palliatiivisen hoidon tarve ei ole tulevaisuudessa vähentymään päin ja toteuttajilta vaaditaan hyvin monipuolista osaamista.

Palliatiivinen hoito on ajankohtainen ja merkittävä aihe, sillä se koskettaa lähes meitä kaikkia jollakin tapaa jossain elämän vaiheessa. Kaikki varmasti toivovat itselleen tai läheiselleen mahdollisimman arvokasta ja laadukasta hoitoa, silloin kun sairaus ei ole enää parannettavissa. Palliatiivisessa hoidossa on paljon tehtävissä, vaikka sairaus ei ole enää parannettavissa.

Tässä hankkeessa kehitetään palliatiivista hoitoa laaja-alaisesti. Tarkoituksena on luoda valtakunnalliset opetussuunnitelmat palliatiivisen hoitotyön eri tasoille, jolloin tarjottavalla koulutuksella olisi yhtenäiset kriteerit. Tällä hetkellä ei ole tarjolla yhtenäisiä opetussuunnitelmia, vaan palliatiivisen hoidon opetusta toteutetaan vaihtelevasti eri oppilaitoksissa.

Hankkeessa tuotettujen opetussuunnitelmien tarkoituksena on, että ihmiset saisivat laadukasta koko perheen huomioivaa palliatiivista hoitoa asuinpaikasta riippumatta. Palliatiivista koulutusta kehitetään valtakunnallisessa verkostossa, jossa mukana on työelämänedustajat sidosryhminä. Syksyn aikana on kartoitettu työelämän tarpeita palliatiivisen koulutuksen suhteen eri puolella Suomea tapahtuvissa työelämäpajoissa.

Tällä hetkellä hankkeen ammattikorkeakouluissa on käynnissä opiskelijakyselyt valmistuville sairaanhoitajaopiskelijoille. Kyselyssä kartoitetaan sitä, minkälaisia valmiuksia koulutus on antanut palliatiivisesta hoitotyöstä ja saattohoidosta. Lisäksi analysoinnin alla on eri ammattikorkeakoulujen sairaanhoitajakoulutuksen opetussuunnitelmat – se, miten nämä aiheet näkyvät opetussuunnitelmissa. Näiden tietojen pohjalta kartutetaan tietoa nykytilasta ja siltä pohjalta lähdetään työstämään uusia opetussuunnitelmia palliatiivisen hoidon eri tasoille. Saatu tieto mahdollistaa monipuolisen tiedon ja näkökulmien yhdistämisen sekä uusien ajatusten innovoinnin.

 

IMG_0268Me TAMKin sairaanhoitajiksi tähtäävät monimuoto-opiskelijat 14ahoty1-luokalta saimme elokuussa 2016 loistavan tilaisuuden päästä kansainvälistymään. 21.8. matkustimme kuuden opiskelijan voimin opettajamme Sirpa Salinin johdolla lämpöiseen etelä-Saksan Nürnbergiin, jossa viikonmittaisen kesäkoulun aiheena olisi hoitotyö dementiaa sairastavien kanssa.

Ohjelmassa meillä oli opetusta englannin kielellä saksalaisessa korkeakoulussa (Evangelische Hochschule Nürnberg) ja luokkamme koostui meidän kuuden lisäksi neljästä saksalaisesta ja kahdesta itävaltalaisesta opiskelijasta. Opettajina meillä toimivat niin paikallisen kuin yhteistyössä olevien korkeakoulujen opettajat; suomesta opettajiksi lähtivät Sirpa Salin ja Katja Hautsalo, joiden pitämistä oppitunneista saimme olla oikein ylpeitä.

Monipuolista opetusta ja simulointia

Opetus oli monipuolista, ja luentojen aiheet käsittelivät sekä muistisairaiden hoitamista että muistisairautta sairastavan ihmisen kohtaamista. Opiskelijat valmistelivat esityksen muistisairaiden hoitamisesta sekä sairaanhoitajan koulutuksen tilasta oman maansa näkökulmasta. Tämän kautta pääsimme heti vertailemaan maidemme koulutuksia sekä hoitojärjestelmiä, mikä innosti kaikki opiskelijat keskustelemaan. Viikon aikana teimme yhdessä muun muassa paljon ryhmätöitä, käsittelimme erilaisia case-tapauksia, rakensimme hoitosuunnitelmia ja harjoittelimme simulaatiota.

IMG_0313Me opiskelijat majoituimme viikon ajan nuorten naisten asuntolassa, jonka sijaitsi lähellä metro-asemaa. Kouluun oli matkaa neljä pysäkkiväliä ja metro oli varsin vaivaton tapa liikkua ruuhkaisessa kaupungissa. Kouluruokailujen sijaan kävimme lounaalla ihanissa leipomoissa tai supermarket Normassa. Saksalaisen ruoan hinta sai päämme pyörälle ja pretzeleitä kului viikon aikana yksi jos toinenkin. Lisäksi meille pidettiin Nürnbergissä oma opastettu kierros: Oli vaikuttavaa kuulla, kuinka tämä kaupunki pommitettiin toisen maailman sodan aikana lähes maan tasalle. Kirkkoja ja vanhaa kaupunkia oli entisöity, mutta kyllä historian havinan tunsi edelleen ytimissään.

Laadukasta vanhustenhoitoa Bambergissa

Saksalainen isäntäkoulumme oli järjestänyt meille koulupäivien jälkeen paljon ohjelmaa, mutta erityisen maininnan ansaitsee vierailu kauniiseen Bambergiin, 60 kilometrin päässä Nürnbergistä. Pääsimme ensin vierailemaan dementia-hoitokotiin, jossa meidät otettiin erittäin vieraanvaraisesti vastaan. Saimme kuulla ”Pflegeoasen” (suom. ”hoitokeidas”) -periaatteesta hoitaa dementoituneita vanhuksia sekä kysyä mieltä askarruttavia asioita, minkä jälkeen pääsimme opastettuna kiertämään hoitokodissa.

Hoitopaikan ajatuksena oli tarjota laadukasta hoitoa dementiaa sairastavalle vanhukselle: He hoitavat yksilöllisesti ja välttävät viimeiseen saakka lähettämästä vanhuksiaan sairaala- tai jatkohoitoon. Heillä kävi hoitokodissa oma lääkäri viikoittain ja kulttuuriin kuului myös se, että vanhukset pääsivät liikkumaan vapaasti: Ovet olivat auki ulos puutarhaan ja hoitokodissa pystyi kulkemaan niin, ettei varsinaisesti tullut koskaan tien päähän. Muistisairaita ihmisiä hoitaneena tiedämme, kuinka kova koti-ikävä voi olla iltaisin ja miten turhauttavalta se voikaan tuntua, jos tunnet olevasi lukkojen takana ilman ulospääsyä. Apuvälineet näyttivät olevan paremmalla tasolla kuin meillä Suomessa ja muun muassa vanhuksen liikkuminen kävelytelineellä oli meille uutta.

IMG_0285Hoitokodin kulttuuriin kuului myös se, että kaikki asukkaat nostetaan pois vuoteistaan olemaan yhdessä. Näimme ihastuttavia lepotuoleja, joissa oli hyvä rentoutua; aivan erilaista kuin meillä täällä Suomessa, jossa vanhukset ovat jokainen omassa huoneessaan. Mitään tarkkoja kellonaikoja ei hoitokodissa ollut ja aamupalankin sai syödä sitten kun siltä tuntui. Vuorokauden ajat oli otettu huomioon valaistuksessa, jolloin katossa olevat lamput alkoivat himmentyä illan hämärtyessä. Lääkityksen ja suihkussa käymisen vapaaehtoisuus meitä hiukan hämmensi, sillä meille kerrottiin, ettei ketään pakoteta ottamaan lääkkeitään tai menemään suihkuun. Saimme myös kuulla, että suostuttelulla ja keskusteluilla päästään kompromisseihin, mikä tuntui unelmalta. Toki heillä tilanne saattoi joinain iltoina muistuttaa sirkusta, mutta näinhän se on myös meillä Suomessa.

Hoitokodin vierailun jälkeen meillä oli reipashenkinen opastettu kaupunkikävely. Aurinko paistoi ja lämmintä oli +30 astetta. Bambergin kaupungin historia sekä kauneus jäivät ikuisesti mieleen ja päivän saimme päättää yhteisillalliseen joen varrella sijaitsevassa ravintolassa. Kotimatkalla illan pimetessä tutuksi tuli myös saksalainen ”autobahn” nopeuksineen, jotka ovat aivan eri luokkaa kuin Suomessa.

Viikko opetti ja antoi rohkeutta

Viimeisenä koulupäivänä meillä oli myös vakava luento: ”Death and Dying in Dementia”, jonka myötä meidän tuli pohtia mitä keskinäistä eroa on kuolevalla dementiaa sairastavalla ja ei-dementiaa sairastavalla ihmisellä. Kohtaammeko kuolevan tarpeet eri tavalla? Yhteistä tuntui olevan kuoleman käsite, josta ei yleisessä keskustelussa puhuta, vaikka hoitajat käsittelevätkin aihetta paljon vapaammin. Päädyimme siihen lopputulokseen, että meidän tulisi kohdata kuolevan tarpeet rohkeasti siitä huolimatta, mitä hän sairastaa.

IMG_0402Viimeisenä saimme antaa yksilöllisesti palautetta kuluneesta viikosta: mikä oli hyvää, missä olisi ollut toivomisen varaa ja mitä jäimme vielä kaipaamaan. Kiitimme heitä vieraanvaraisuudesta ja siitä, että meistä pidettiin niin hyvää huolta. Lähetämme myös lämpimät kiitokset Tampereen ammattikorkeakoululle.

Viikko oli trooppisen lämmin ja kotiin palattuamme huokaisimme, että ”onpa ihanan viileää ja raikasta”. Opimme paljon ja saimme rohkeutta kohdata potilaita myös englannin kielellä. Opimme myös, että samat murheet ovat niin saksalaisella kuin suomalaisella muistisairautta sairastavalla ihmisellä.

 

Teksti ja kuvat: Heidi Salminen

Menossa mukana olivat sh-opiskelijat: Anniina Lahtinen, Sanna Salonen, Jaana Backman, Sarianna Toivola, Pia Karppanen ja Heidi Salminen.