Seminaareissa ja hanketyössä erilainen työpajatyöskentely tulee tutuksi. Työpajat ovat hieno mahdollisuus toisaalta kertoa valmisteilla olevista asioista ja toisaalta saada uusia näkökulmia keskustelevalta ja asiantuntevalta yleisöltä. Yhteinen ongelma kaikessa työpajatyöskentelyssä on yleensä se, että aikaa on aivan liian vähän. Keskustelu on yleensä vasta pääsemässä vauhtiin, kun sessio on jo lopetettava.  

Erityisen äärellä -seminaarissa 13.3.2019 Tampereen ammattikorkeakoulussa pääsimme kertomaan OHO!-hankkeessa valmisteilla olevasta saavutettavuuskriteeristöstä ja pohdimme sen yhteyttä pedagogiseen kehittämiseen ja kehittymiseen.  Oli erityisen antoisaa päästä keskustelemaan myös muilla kouluasteilla toimivien henkilöiden kanssa. Erityiseen tukeen ja pedagogiikkaan liittyvät haasteet ovat yhteisiä kaikessa koulutuksessa, niiden esiintymistiheys ja –muoto vain hieman vaihtelevat koulutuksen kohderyhmän mukaan.  

Kun keskustelemaan pääsee iso joukko erityisen tuen parissa työskenteleviä henkilöitä, on kaikilla lähtökohtaisesti halu auttaa ja tukea opiskelijaa. Todennäköisesti kaikilla on myös kokemuksia siitä, että sellaisiakin tapauksia löytyy, joissa minkäänlainen tuen määrä ei tunnu riittävän. Opiskelua ei voida ylläpitää keinotekoisesti eikä tehtäviä voida tehdä kenenkään puolesta. Missä menee raja? Kysymykseen on mahdotonta löytää yksiselitteistä vastausta.  

On pakko todeta, että osa opiskelijoista ei kiinnity opintoihinsa edes tuettuna. Ajoissa oleminen, jopa paikalle ilmestyminen voi olla joillekin hyvinkin haasteellista etenkin nykyään, kun opetusta ja oppimista ei välttämättä sidota enää entiseen tapaan selvästi tiettyyn paikkaan tai aikaan. Erityisesti verkossa tapahtuva itsenäinen opiskelu voi olla hankalaa esimerkiksi oppimisvaikeuksista kärsivälle opiskelijalle, jolla voi olla puutteita ajanhallinnassa, itsesäätelyssä ja toiminnanohjauksessa. Toisaalta opintojen verkkovälitteisyys saattaa mahdollistaa lähiopetusta paremmin ajasta ja paikasta riippumattoman opiskelun.  

Työssä oppimisen lisääntyminen asettaa suuria haasteita ei vain koulutuksen järjestäjälle, vaan myös yksittäisille työpaikoille, sillä vain hyvällä eri toimijoiden välisellä yhteistyöllä tuen tarpeessa oleva opiskelija saavuttaa kulloinkin asetetut oppimistavoitteet. Vaaditaan lisää rohkeutta ja oikeanlaista asennetta tehdä joustaviakin opetusjärjestelyitä, jotta opiskelija saadaan ohjattua urapolulle ja työllistymään. 

 

Yksilöllisyys vai yhteisöllisyys edellä? 

Yksilön tuen tarpeet tulevat ehkä helpommin huomioiduiksi kuin kokonaisen ryhmän. Kiinnitetäänkö kuitenkaan opiskelun yhteisöllisyyteen riittävästi huomiota? Miten sovitetaan yhteen yksilöllisyys ja yhteisöllisyys? Ryhmäyttäminen ja opettajan taito herättää kiinnostus opiskelua sekä opiskeltavaa aihetta kohtaan lisää selvästi kaikkien opiskelumotivaatiota, mikäli ryhmä toimii keskenäänkin hyvin. Yhteisöllisyyttä tarvitaan myös verkkotyöskentelyssä, vaikka kaikki opiskelijat eivät olekaan fyysisesti samassa tilassa.  

Samaan aikaan, kun yhteisöllistä opiskelua korostetaan, on pystyttävä tarjoamaan myös entistä yksilöllisempiä opintopolkuja. Lähtökohtana tulee olla opiskelijan kohtaaminen, kuuleminen ja näkeminen, moninaisuuden huomiointi. Mutta onko meillä opettajilla aina rohkeutta ja asennetta tehdä riittävästi joustavia opetusjärjestelyitä? Opiskelijoiden motivointi ja opettajan taito herättävät yleensä kiinnostusta ja voimaantumista kaikissa opiskelijoissa, myös niissä ei-motivoituneessa yksilössä, joiden osallisuutta saadaan lisättyä. 

 

Saavutettavuuden utopia 

OHO!-hankkeessa saavutettavuutta käytetään käsitteen laajimmassa mahdollisessa merkityksessä. Eli miten hyvin korkeakoulun tilat, sähköiset järjestelmät, oppimisympäristöt, opetusmenetelmät ja asenneilmapiiri mahdollistavat henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan erilaisten sekä erilaisissa elämäntilanteissa elävien opiskelijoiden osallisuuden ja yhdenvertaisuuden? Saavutettavuuskriteeristö on puolestaan itsearvioinnin väline, jolla näiden asioiden toteutumista seurataan. 

Saavutettavuuskriteeristö kiinnostaa ajatuksena muitakin kuin korkeakouluopiskelijoita. On hyödyllistä pohtia ja arvioida oman opetuksensa ja koulutusyksikkönsä saavutettavuutta kouluasteesta riippumatta. Arviointi, palaute, konkreettiset kehittämisehdotukset ja jatkuva seuranta takaavat sen, että asioilla on mahdollisuus kehittyä. 

Haasteellista saavutettavuus on aina. Täysin saavutettavaa koulutusta voidaan pitää jopa utopistisena haavekuvana, joka ei ehkä tule koskaan toteutumaan – valitettavasti. Koulutusjärjestelmä ei aina salli saavutettavuutta. Opetussuunnitelmat ja oppimistavoitteet eivät välttämättä kaikissa tilanteissa puhu “kaikkien koulun” kieltä. 

Työpajakeskustelusta voimaantuneena on hyvä jatkaa taas työskentelyä saavutettavuusasioiden parissa. 

 

Teksti: Sari Hanska ja Heli Antila, TAMK, OHO!-hanke 

Gerontologisen hoitotyön kulttuuri tulee juuri sellaiseksi, kuin me sen teemme arrow-right
Next post

arrow-left Kiertotalous on oivalluksia tehdä asioita toisin
Previous post

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.