Lukihäiriö on ehkä yksi tunnetuimmista ja selvitetyimmistä oppimisvaikeuksista. Silti väittäisin lukihäiriön olevan edelleen korkeakouluasteella opettajille melkoisen outo asia. Edelleen saattaa kuulla jopa kommentteja siitä, ettei korkeakouluasteella olisi lainkaan lukiongelmia. Mutta kun niitä on – ja melkein jokaisessa opiskelijaryhmässä.

Toteutin syksyllä 2015 erityispedagogiikan proseminaarityönäni laadullisen tutkimuksen, jolla selvitin aikuisopiskelijoiden oppimiskokemuksia. Vastaukset tekemääni e-kyselyyn sain Facebookin erityisen tuen tarpeeseen liittyvistä keskusteluryhmistä. Vaikka tutkimuksen otanta oli suhteellisen pieni (19 vastausta), kertovat tulokset karua kieltä.

Monet lukihäiriöiset arvioivat opettajien tietämyksen heikoksi ja saamansa tuen lähes olemattomaksi. Varsin moni vastanneista kertoi kokeneensa opettajien taholta myös suoranaista vähättelyä.

Lukihäiriön tuen tarvetta ei ymmärretä läheskään niin hyvin kuin pitäisi eikä tukimuotoja osata käyttää – tai ohjeistaa opiskelijoita niiden käyttöön. Yleisin saatu tukimuoto on lisäaika ylioppilaskirjoituksissa.

Positiivinen testitulos ei takaa välttämättä minkäänlaista tukea opiskelijalle. Kaikki opettajat eivät ole halukkaita antamaan tukea, eivätkä kaikki opiskelijat osaa sitä vaatia. Tutkimukseeni ei vastannut yksikään vaikeasta lukihäiriöstä kärsivä. Jää vain arvailujen varaan, millainen heidän opintopolkunsa on ollut.

 

Alistujia ja selviytyjiä

 

Tutkimuksen vastauksista käy kuitenkin ilmi, että lukihäiriöön suhtautumisessa, lukitestauksissa ja lukihäiriöisten tukemisessa on varsin suuria eroja. Hyviäkin kokemuksia siis on. Pääsääntöisesti lukitestaukseen päädytään kuitenkin vasta suurien oppimisvaikeuksien seurauksena.

Aineistoni korkeakoulutetut henkilöt toivat selvästi esille se, että opettajat olivat lyttäämässä heidän korkeakouluhaaveensa jo peruskouluvaiheessa lukihäiriön vuoksi. Opiskelijoiden oma vahva tahto vei heidät kuitenkin korkeakouluun ja aina tutkintoon asti.

Lukihäiriöiset voisikin aineistoni perusteella jakaa kahteen ryhmään: alistujiin ja selviytyjiin. Alistujat minimoivat opiskelunsa ja hakeutuvat helppoihin opintoihin ja työtehtäviin. Kriteerinä työtehtäville on usein pelkästään se, ettei tarvitse lukea, laskea tai kirjoittaa.

Selviytyjät sen sijaan taistelevat alisteista suhtautumista vastaan ja haluavat näyttää pärjäävänsä lukihäiriöstään huolimatta. Tutkimukseni selviytyjät onnistuivat korkeakouluhaaveissaan, suorittivat tutkinnon ja päätyivät hyviin työtehtäviin.

 

Paksu kirjapino voi olla lukihäiriöiselle opiskelijalle painajainen. Kuva: Heli Antila

Paksu kirjapino voi olla lukihäiriöiselle opiskelijalle painajainen. Silti osa jaksaa kahlata sen sinnikkäästi läpi.  Kuva: Heli Antila

TAMKissa on käytössä tukiseteli. Sen saamiseksi vaaditaan diagnosoitu lukivaikeus. Tutkinto-opiskelijat voivat halutessaan osallistua lukitestiin. Tukisetelillä on mahdollista saada henkilökohtaista ohjausta 20 tuntia lukuvuodessa. Ohjaus voi olla muun muassa lisäopetusta, erilaisia tehtävä- ja tenttijärjestelyjä, opintojen suunnitteluun tai ajankäyttöön liittyvää ohjausta, lisäaikaa tai opinnäytetyön kirjalliseen raportointiin liittyvää lisäohjausta.

Tukiseteli on loistava työkalu, josta hyötyvät niin opiskelija kuin opettajakin. Silti sen käyttö voisi olla aktiivisempaakin. Kaikki lukihäiriödiagnoosin saaneet eivät tukiseteliään hae ja vaikka hakisivatkin, ei sitä välttämättä hyödynnetä. Vanhanaikaisista asenteista olisi syytä päästä eroon: avun pyytäminen ei ole noloa.

Mielestäni opettajatkin voisivat tarjota tukea aktiivisemmin. Ainakin omat kokemukseni tukisetelin käytöstä ovat hyviä. Henkilökohtaisen ohjauksen ja ylimääräisten opetusresurssien avulla on onnistuttu läpäisemään tehtäviä, jotka taatusti olisivat aiheuttaneet normaaliohjauksessa harmaita hiuksia niin opiskelijalle kuin opettajallekin. Suosittelen muillekin.

 

Heli Antila

lehtori

Englantia TAMKissa TAMKilaisille arrow-right
Next post

arrow-left Rakennusmestariopiskelijat BAUMA 2016 -rakennuskonemessuilla
Previous post